Espoonlahden Vihreät – ELVI ry

Kirjoitukset

Valtuustopuheeni segregaation torjumisesta

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut

Olen erittäin tyytyväinen siihen, että kaupunginhallitus päätti tätä aloitevastausta käsitellessään, että osana Espoo-tarinan päivitystä valmistellaan toimenpiteet asuinalueiden välisen segregaation vähentämiseksi Espoossa. Tämä aloitevastaus nimittäin tällä hetkellä keskittyy hyvin voimakkaasti sinänsä erittäin tärkeään tulevaisuuden asuntopolitiikkaan.

Segregaatiota kuitenkin torjutaan myös muilla keinoin. Suuri osa Espoosta on jo rakennettu. Meidän on siis panostettava myös nykyisten lähiöiden elinvoimaisuuteen. Esimerkiksi kaikki valtion myöntämät lähiöiden korjausavustukset ovat ehdottomasti hyödynnettävä.

Koulujen ja asuinalueiden eriarvoistuminen kietoutuu myös yhteen. Erityisesti niillä alueilla, joilla asuu keskimääräistä enemmän huono-osaista väestöä, on tärkeää pitää koulujen luokkakoot pieninä sekä turvata kouluavustajien ja koulupsykologien ja kuraattorien määrä. Nämä samat asiat luonnollisesti edesauttavat hyviä oppimistuloksia ja syrjäytymisen ehkäisyä muuallakin.

Koulujen eriarvoistumisesta on kuitenkin kansainvälisesti runsaasti näyttöä ja ilmiö on havaittavissa jo joissain isoissa kaupungeissa Suomessakin. Espooseen ei saa kehittyä sellaista tilannetta, että perheet muuttavat pois joltain asuinalueelta vain siksi, että alueen koulua vältellään joko todellisten tai kuviteltujen huonojen oppimistulosten vuoksi. Tämän takia on tärkeää tarvittaessa kohdistaa lisäresursseja tiettyihin kouluihin. Hyvällä koulutuksella ja opetuksella on mahdollista taata jokaiselle nuorelle mahdollisuus edetä elämässä perhetaustasta riippumatta sekä torjua ylisukupolvista syrjäytymistä.

Kaupungin eri toimialojen on kaiken kaikkiaan torjuttava yhteistyössä asuinalueiden välistä eriytymistä. Myös asukkaiden ja yksityisen sektorin toimijoiden osallistaminen on tärkeätä. Hyvät kaupalliset palvelut edistävät asuinalueiden vetovoimaisuutta. Julkisten rakennusten, katujen ja puistojen kunnossapidon ohella on kiinnitettävä huomiota toimiviin joukkoliikenneyhteyksiin, lähi- ja liikuntapalveluihin, kirjastoihin, yhteisöllisyyttä luoviin kulttuuritapahtumiin, asukaspuistoihin ja asukastiloihin sekä sosiaali- ja terveyspalveluihin.

Kannatan myös Henna Partasen toivomusta numerolla 8.


Valtuustopuheeni segregaation torjumisesta

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut

Olen erittäin tyytyväinen siihen, että kaupunginhallitus päätti tätä aloitevastausta käsitellessään, että osana Espoo-tarinan päivitystä valmistellaan toimenpiteet asuinalueiden välisen segregaation vähentämiseksi Espoossa. Tämä aloitevastaus nimittäin tällä hetkellä keskittyy hyvin voimakkaasti sinänsä erittäin tärkeään tulevaisuuden asuntopolitiikkaan.

Segregaatiota kuitenkin torjutaan myös muilla keinoin. Suuri osa Espoosta on jo rakennettu. Meidän on siis panostettava myös nykyisten lähiöiden elinvoimaisuuteen. Esimerkiksi kaikki valtion myöntämät lähiöiden korjausavustukset ovat ehdottomasti hyödynnettävä.

Koulujen ja asuinalueiden eriarvoistuminen kietoutuu myös yhteen. Erityisesti niillä alueilla, joilla asuu keskimääräistä enemmän huono-osaista väestöä, on tärkeää pitää koulujen luokkakoot pieninä sekä turvata kouluavustajien ja koulupsykologien ja kuraattorien määrä. Nämä samat asiat luonnollisesti edesauttavat hyviä oppimistuloksia ja syrjäytymisen ehkäisyä muuallakin.

Koulujen eriarvoistumisesta on kuitenkin kansainvälisesti runsaasti näyttöä ja ilmiö on havaittavissa jo joissain isoissa kaupungeissa Suomessakin. Espooseen ei saa kehittyä sellaista tilannetta, että perheet muuttavat pois joltain asuinalueelta vain siksi, että alueen koulua vältellään joko todellisten tai kuviteltujen huonojen oppimistulosten vuoksi. Tämän takia on tärkeää tarvittaessa kohdistaa lisäresursseja tiettyihin kouluihin. Hyvällä koulutuksella ja opetuksella on mahdollista taata jokaiselle nuorelle mahdollisuus edetä elämässä perhetaustasta riippumatta sekä torjua ylisukupolvista syrjäytymistä.

Kaupungin eri toimialojen on kaiken kaikkiaan torjuttava yhteistyössä asuinalueiden välistä eriytymistä. Myös asukkaiden ja yksityisen sektorin toimijoiden osallistaminen on tärkeätä. Hyvät kaupalliset palvelut edistävät asuinalueiden vetovoimaisuutta. Julkisten rakennusten, katujen ja puistojen kunnossapidon ohella on kiinnitettävä huomiota toimiviin joukkoliikenneyhteyksiin, lähi- ja liikuntapalveluihin, kirjastoihin, yhteisöllisyyttä luoviin kulttuuritapahtumiin, asukaspuistoihin ja asukastiloihin sekä sosiaali- ja terveyspalveluihin.

Kannatan myös Henna Partasen toivomusta numerolla 8.


Valtuustopuheeni osavuosikatsauksesta

Valtuustopuheeni kaupungin osavuosikatsauksesta. Valtuusto hyväksyi lisäysesitykseni.

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut,
olin juuri päättyneellä valtuustokaudella sosiaali- ja terveyslautakunnan jäsen. Kiinnitin taannoin huomiota siihen, että lasten- ja nuorten hyvinvointisuunnitelmasta ei löytynyt jonotusaikoja lasten- ja nuorten mielenterveyspalveluihin. Pyydettyäni asiasta toimialalta selvitystä ilmeni, että lastenpsykiatriseen avohoitoyksikköön on kiireellisissäkin tapauksissa kolmen ja puolen kuukauden jono. Myös kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten määrä on ollut hälyttävässä kasvussa.

Tämän jälkeen oli hyvin ikävä lukea kaupungin viime vuoden arviointikertomuksesta, että meillä on Espoossa 5-10 terveydenhoitajan vaje koulu- ja opiskelijaterveydenhuollossa ja myöskään koulukuraattorien ja psykologien määrä ei ole suositusten tasolla.

Tästä osavuosikatsauksesta on nähtävissä, että myös muun muassa vanhusten kotihoidossa ja vammaispalveluissa on määrärahahaasteita, jotka luonnollisesti jollain tapaa heijastuvat palveluntuotantoon. Esimerkiksi vammaispalveluiden määrärahavaraus näyttää tämän osavuosikatsauksen sivun 12 mukaan todennäköisesti ylittyvän noin neljällä miljoonalla eurolla.

Kaupungin vuoden 2018 taloussuunnittelu käynnistyy elokuussa ja pian saadaan myös tammi-heinäkuun osavuosikatsaus, jonka perusteella kuluvan vuoden menokehitystä pystytään jo varsin hyvin arvioimaan.

Ensi vuoden budjettisuunnittelussa tulee huomioida ne asiat, mitkä nyt nousevat viime vuoden arviointikertomuksesta sekä tämän vuoden osavuosikatsauksista.

Kuten kaikkialla Suomessa myös Espoossa on tavoitteena, että vanhukset asuvat aiempaa pidempään kotona. Se vaatii kuitenkin toimivia kotihoidon palveluja.

Aikuistuville kehitysvammaisille on löydyttävä kodit ja vammaispalvelut pitää toteuttaa lain vaatimissa määräajoissa.

Ongelmat peruspalveluissa heijastuvat herkästi kalliimpiin erityispalveluihin eli esimerkiksi koulu- ja opiskelijaterveydenhuollon vaje on sekä inhimillisesti että taloudellisesti ongelmallinen.

Meillä täytyy olla riittävästi seurantatietoa, jotta ensi vuoden budjettineuvotteluissa kyetään tekemään mahdollisimman onnistuneita päätöksiä näiden asioiden suhteen.

Kun edellisessä sosiaali- ja terveyslautakunnan kokouksessa näytti siltä, että toimeentulotuesta on säästymässä määrärahoja, niin äänestin sellaisen esityksen puolesta, jossa näitä varoja olisi siirretty niihin tulosyksiköihin, joissa tarvittaisiin määrärahalisäystä.

Nyt myöhemmin on kuitenkin selvinnyt, että tämä määräraha ei kuitenkaan valitettavasti kerta kaikkiaan ole käytettävissä, vaan se poistetaan talousarviosta jo aiemmin suunnitellun mukaisesti. Tämä asia on nyt moneen otteeseen varmistettu virkamiehiltä.

Vammaispalveluiden määrärahavaje saattaa kuitenkin realisoitua vielä tänä vuonna ja pian alkavassa ensi vuoden taloussuunnittelussa on kyettävä mahdollisimman hyvin huomioimaan tämänhetkiset ongelmat.

Teille ehdittiin ennen kokouksen alkua jakaa Inka Hopsun nimissä oleva lisäysesitys. Neuvottelutoimikunnan keskustelun seurauksena esitystä päätettiin kuitenkin joiltain osin muuttaa. Selkeyden vuoksi tämä uusi esitys on siis jaettu nyt kokouksen aikana teille minun nimelläni ja numerolla 9.

Tähän on vielä tullut ihan yhden sanan muutos eli opiskelijaterveydenhuollon sijasta lopullisessa esityksessä kuuluu puhua koulu- ja opiskelijaterveydenhuollosta. Luen teille lisäysesityksen nyt ääneen:

Valtuusto kehottaa sosiaali- ja terveystoimea arvioimaan tammi-heinäkuun osavuosikatsauksen yhteydessä vammaispalveluiden menoarvion ylityksen tarvetta sekä tekemään arvion kuluvan vuoden talousarvion riittävyydestä vammaispalveluiden, koulu- opiskelijaterveydenhuollon, vanhusten kotihoidon sekä lasten ja nuorten mielenterveyspalveluiden osalta vastaavien tulosyksiköiden vuoden 2018 talousarvion laadinnan pohjaksi.


Valtuustopuheeni osavuosikatsauksesta

Valtuustopuheeni kaupungin osavuosikatsauksesta. Valtuusto hyväksyi lisäysesitykseni.

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut,
olin juuri päättyneellä valtuustokaudella sosiaali- ja terveyslautakunnan jäsen. Kiinnitin taannoin huomiota siihen, että lasten- ja nuorten hyvinvointisuunnitelmasta ei löytynyt jonotusaikoja lasten- ja nuorten mielenterveyspalveluihin. Pyydettyäni asiasta toimialalta selvitystä ilmeni, että lastenpsykiatriseen avohoitoyksikköön on kiireellisissäkin tapauksissa kolmen ja puolen kuukauden jono. Myös kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten määrä on ollut hälyttävässä kasvussa.

Tämän jälkeen oli hyvin ikävä lukea kaupungin viime vuoden arviointikertomuksesta, että meillä on Espoossa 5-10 terveydenhoitajan vaje koulu- ja opiskelijaterveydenhuollossa ja myöskään koulukuraattorien ja psykologien määrä ei ole suositusten tasolla.

Tästä osavuosikatsauksesta on nähtävissä, että myös muun muassa vanhusten kotihoidossa ja vammaispalveluissa on määrärahahaasteita, jotka luonnollisesti jollain tapaa heijastuvat palveluntuotantoon. Esimerkiksi vammaispalveluiden määrärahavaraus näyttää tämän osavuosikatsauksen sivun 12 mukaan todennäköisesti ylittyvän noin neljällä miljoonalla eurolla.

Kaupungin vuoden 2018 taloussuunnittelu käynnistyy elokuussa ja pian saadaan myös tammi-heinäkuun osavuosikatsaus, jonka perusteella kuluvan vuoden menokehitystä pystytään jo varsin hyvin arvioimaan.

Ensi vuoden budjettisuunnittelussa tulee huomioida ne asiat, mitkä nyt nousevat viime vuoden arviointikertomuksesta sekä tämän vuoden osavuosikatsauksista.

Kuten kaikkialla Suomessa myös Espoossa on tavoitteena, että vanhukset asuvat aiempaa pidempään kotona. Se vaatii kuitenkin toimivia kotihoidon palveluja.

Aikuistuville kehitysvammaisille on löydyttävä kodit ja vammaispalvelut pitää toteuttaa lain vaatimissa määräajoissa.

Ongelmat peruspalveluissa heijastuvat herkästi kalliimpiin erityispalveluihin eli esimerkiksi koulu- ja opiskelijaterveydenhuollon vaje on sekä inhimillisesti että taloudellisesti ongelmallinen.

Meillä täytyy olla riittävästi seurantatietoa, jotta ensi vuoden budjettineuvotteluissa kyetään tekemään mahdollisimman onnistuneita päätöksiä näiden asioiden suhteen.

Kun edellisessä sosiaali- ja terveyslautakunnan kokouksessa näytti siltä, että toimeentulotuesta on säästymässä määrärahoja, niin äänestin sellaisen esityksen puolesta, jossa näitä varoja olisi siirretty niihin tulosyksiköihin, joissa tarvittaisiin määrärahalisäystä.

Nyt myöhemmin on kuitenkin selvinnyt, että tämä määräraha ei kuitenkaan valitettavasti kerta kaikkiaan ole käytettävissä, vaan se poistetaan talousarviosta jo aiemmin suunnitellun mukaisesti. Tämä asia on nyt moneen otteeseen varmistettu virkamiehiltä.

Vammaispalveluiden määrärahavaje saattaa kuitenkin realisoitua vielä tänä vuonna ja pian alkavassa ensi vuoden taloussuunnittelussa on kyettävä mahdollisimman hyvin huomioimaan tämänhetkiset ongelmat.

Teille ehdittiin ennen kokouksen alkua jakaa Inka Hopsun nimissä oleva lisäysesitys. Neuvottelutoimikunnan keskustelun seurauksena esitystä päätettiin kuitenkin joiltain osin muuttaa. Selkeyden vuoksi tämä uusi esitys on siis jaettu nyt kokouksen aikana teille minun nimelläni ja numerolla 9.

Tähän on vielä tullut ihan yhden sanan muutos eli opiskelijaterveydenhuollon sijasta lopullisessa esityksessä kuuluu puhua koulu- ja opiskelijaterveydenhuollosta. Luen teille lisäysesityksen nyt ääneen:

Valtuusto kehottaa sosiaali- ja terveystoimea arvioimaan tammi-heinäkuun osavuosikatsauksen yhteydessä vammaispalveluiden menoarvion ylityksen tarvetta sekä tekemään arvion kuluvan vuoden talousarvion riittävyydestä vammaispalveluiden, koulu- opiskelijaterveydenhuollon, vanhusten kotihoidon sekä lasten ja nuorten mielenterveyspalveluiden osalta vastaavien tulosyksiköiden vuoden 2018 talousarvion laadinnan pohjaksi.


Traumaosaamista on lisättävä sosiaali- ja terveydenhuollossa sekä opetustoimessa

HS:ssa 4.6.2017 käsiteltiin toiselle puolelle Suomea sijoitetun espoolaisen nuoren tilannetta.
Kirjoituksesta oli pääteltävissä, että lähiseudulta ei ole löydettävissä sijaishuoltopaikkaa, jossa olisi saatavissa varhaislapsuudessaan vakavasti traumatisoituneelle nuorelle sopivaa  ammattiosaamista.

Traumataustaisten lasten ja nuorten auttamisjärjestelmää tulisi kehittää. Apua tulisi saada jo peruspalveluissa ja ilman diagnoosia mielenterveyden häiriöstä. Tulevissa sosiaali- ja terveyskeskuksissa olisi hyvä olla kriisiauttamiseen erikoistunut sosiaalityöntekijä/psykoterapeutti. Myös perheneuvoloiden henkilökunnan traumaosaamista tulisi lisätä. Viimeistään lastenpsykiatrisesta yksiköstä tulisi löytyä nopeasti apua kiintymyssuhdeongelmiin ja muuhun traumaoireiluun.

Traumaattisten tapahtumien seurauksena oireileva lapsi voi olla esimerkiksi adoptio- tai muuten lastensuojelutaustainen, turvapaikanhakijalapsi tai kuka tahansa lapsi, jonka vanhempi on esimerkiksi tehnyt itsemurhan tai käyttäytyy väkivaltaisesti. Hoitamaton trauma voi näkyä esimerkiksi päihde- tai mielenterveysongelmien puhkeamisena tai ylisukupolvisena väkivaltakäyttäytymisenä.

Myös opettajankoulutuksessa ja opettajien täydennyskoulutuksessa olisi lisättävä psykologista tietotaitoa traumataustaisen oppilaan kohtaamisesta ja selviytymisen tukemisesta. Opettajan tai lastentarhanopettajan on tärkeää kyetä tunnistaa mahdollisen trauman vaikutukset lapsessa osatakseen tukea lasta ja kannustaa lapsen perhettä hakemaan apua. Opettaja saattaa huomata lapsen ongelmat jopa lapsen omia vanhempia paremmin, koska hän pystyy vertaamaan lapsen käytöstä muiden samanikäisten lasten käytökseen. Vääränlainen suhtautuminen traumaattisen tapahtuman seurauksena oireilevan lapsen käytöshäiriöihin ei myöskään edistä lapsen selviytymistä.

Suurin osa hyvinkin järkyttäviä asioita kokeneita ihmisistä tulee lopulta pärjäämään elämässään erinomaisesti. Moni heistä kuitenkin hyötyisi oikea-aikaisesta ja oikeanlaisesta tuesta. Auttamalla kovia kokeneita lapsia, nuoria ja perheitä ajoissa vähennämme inhimillistä kärsimystä tulevaisuudessa.

Pinja Nieminen, kaupunginvaltuutettu (vihr)
Mikki Kauste, kaupunginvaltuutettu (vihr)
Espoo


Traumaosaamista on lisättävä sosiaali- ja terveydenhuollossa sekä opetustoimessa

HS:ssa 4.6.2017 käsiteltiin toiselle puolelle Suomea sijoitetun espoolaisen nuoren tilannetta.
Kirjoituksesta oli pääteltävissä, että lähiseudulta ei ole löydettävissä sijaishuoltopaikkaa, jossa olisi saatavissa varhaislapsuudessaan vakavasti traumatisoituneelle nuorelle sopivaa  ammattiosaamista.

Traumataustaisten lasten ja nuorten auttamisjärjestelmää tulisi kehittää. Apua tulisi saada jo peruspalveluissa ja ilman diagnoosia mielenterveyden häiriöstä. Tulevissa sosiaali- ja terveyskeskuksissa olisi hyvä olla kriisiauttamiseen erikoistunut sosiaalityöntekijä/psykoterapeutti. Myös perheneuvoloiden henkilökunnan traumaosaamista tulisi lisätä. Viimeistään lastenpsykiatrisesta yksiköstä tulisi löytyä nopeasti apua kiintymyssuhdeongelmiin ja muuhun traumaoireiluun.

Traumaattisten tapahtumien seurauksena oireileva lapsi voi olla esimerkiksi adoptio- tai muuten lastensuojelutaustainen, turvapaikanhakijalapsi tai kuka tahansa lapsi, jonka vanhempi on esimerkiksi tehnyt itsemurhan tai käyttäytyy väkivaltaisesti. Hoitamaton trauma voi näkyä esimerkiksi päihde- tai mielenterveysongelmien puhkeamisena tai ylisukupolvisena väkivaltakäyttäytymisenä.

Myös opettajankoulutuksessa ja opettajien täydennyskoulutuksessa olisi lisättävä psykologista tietotaitoa traumataustaisen oppilaan kohtaamisesta ja selviytymisen tukemisesta. Opettajan tai lastentarhanopettajan on tärkeää kyetä tunnistaa mahdollisen trauman vaikutukset lapsessa osatakseen tukea lasta ja kannustaa lapsen perhettä hakemaan apua. Opettaja saattaa huomata lapsen ongelmat jopa lapsen omia vanhempia paremmin, koska hän pystyy vertaamaan lapsen käytöstä muiden samanikäisten lasten käytökseen. Vääränlainen suhtautuminen traumaattisen tapahtuman seurauksena oireilevan lapsen käytöshäiriöihin ei myöskään edistä lapsen selviytymistä.

Suurin osa hyvinkin järkyttäviä asioita kokeneita ihmisistä tulee lopulta pärjäämään elämässään erinomaisesti. Moni heistä kuitenkin hyötyisi oikea-aikaisesta ja oikeanlaisesta tuesta. Auttamalla kovia kokeneita lapsia, nuoria ja perheitä ajoissa vähennämme inhimillistä kärsimystä tulevaisuudessa.

Pinja Nieminen, kaupunginvaltuutettu (vihr)
Mikki Kauste, kaupunginvaltuutettu (vihr)
Espoo


Traumaosaamista on lisättävä sosiaali- ja terveydenhuollossa sekä opetustoimessa

HS:ssa 4.6.2017 käsiteltiin toiselle puolelle Suomea sijoitetun espoolaisen nuoren tilannetta.
Kirjoituksesta oli pääteltävissä, että lähiseudulta ei ole löydettävissä sijaishuoltopaikkaa, jossa olisi saatavissa varhaislapsuudessaan vakavasti traumatisoituneelle nuorelle sopivaa  ammattiosaamista.

Traumataustaisten lasten ja nuorten auttamisjärjestelmää tulisi kehittää. Apua tulisi saada jo peruspalveluissa ja ilman diagnoosia mielenterveyden häiriöstä. Tulevissa sosiaali- ja terveyskeskuksissa olisi hyvä olla kriisiauttamiseen erikoistunut sosiaalityöntekijä/psykoterapeutti. Myös perheneuvoloiden henkilökunnan traumaosaamista tulisi lisätä. Viimeistään lastenpsykiatrisesta yksiköstä tulisi löytyä nopeasti apua kiintymyssuhdeongelmiin ja muuhun traumaoireiluun.

Traumaattisten tapahtumien seurauksena oireileva lapsi voi olla esimerkiksi adoptio- tai muuten lastensuojelutaustainen, turvapaikanhakijalapsi tai kuka tahansa lapsi, jonka vanhempi on esimerkiksi tehnyt itsemurhan tai käyttäytyy väkivaltaisesti. Hoitamaton trauma voi näkyä esimerkiksi päihde- tai mielenterveysongelmien puhkeamisena tai ylisukupolvisena väkivaltakäyttäytymisenä.

Myös opettajankoulutuksessa ja opettajien täydennyskoulutuksessa olisi lisättävä psykologista tietotaitoa traumataustaisen oppilaan kohtaamisesta ja selviytymisen tukemisesta. Opettajan tai lastentarhanopettajan on tärkeää kyetä tunnistaa mahdollisen trauman vaikutukset lapsessa osatakseen tukea lasta ja kannustaa lapsen perhettä hakemaan apua. Opettaja saattaa huomata lapsen ongelmat jopa lapsen omia vanhempia paremmin, koska hän pystyy vertaamaan lapsen käytöstä muiden samanikäisten lasten käytökseen. Vääränlainen suhtautuminen traumaattisen tapahtuman seurauksena oireilevan lapsen käytöshäiriöihin ei myöskään edistä lapsen selviytymistä.

Suurin osa hyvinkin järkyttäviä asioita kokeneita ihmisistä tulee lopulta pärjäämään elämässään erinomaisesti. Moni heistä kuitenkin hyötyisi oikea-aikaisesta ja oikeanlaisesta tuesta. Auttamalla kovia kokeneita lapsia, nuoria ja perheitä ajoissa vähennämme inhimillistä kärsimystä tulevaisuudessa.

Pinja Nieminen, kaupunginvaltuutettu (vihr)
Mikki Kauste, kaupunginvaltuutettu (vihr)
Espoo


Sote-palveluita, koulukuljetuksia ja Espoo-tarinan päivittämiseen valmistautumista

Toukokuu ja samalla kuluva valtuustokausi lähenee loppuaan. Tässä kuussa työn alla ovat olleet muun muassa seuraavat asiat:

Lasten ja nuorten mielenterveyspalveluiden odotusajat

Pyysin sosiaali- ja terveyslautakunnan jäsenenä odotusajoista selvityksen toimialan johdolta huomattuani, että lukuja ei löydy tuoreesta Lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelman raportista. Selvityksestä ilmeni, että odotusajat varsinkin Espoon lastenpsykiatriseen avohoitoon ovat aivan liian pitkiä tällä hetkellä. Potilasmäärän ja palveluntarpeen kasvuun ei kyetä nyt vastaamaan nykyisellä henkilökuntamäärällä. Tämä on asia, mihin täytyy puuttua viimeistään syksyllä kaupungin budjettineuvotteluissa (lisää työntekijöitä) tai mielellään jo aikaisemmin toimialan johdon taholta. Luvut täytyy myös saada päätöksentekijöiden tietoon nykyistä helpommin ja useammin, että tällaisiin asioihin osataan ylipäätänsä resursoida rahaa. Kolmen ja puolen kuukauden jonotus kiireelliseksi arvioitua käyntiä varten on aivan sietämättömän pitkä aika erityisesti lapsen kohdalla.

Vanhusten kotihoidon kehittäminen

Käsittelemme keskiviikon sosiaali- ja terveyslautakunnan kokouksessa kotihoidon kehittämisohjelmaa sekä hoiva-asumisen asiakkuuden kriteerejä.

Kotihoidon suunnitelmallinen kehittäminen on äärimmäisen tärkeää. Tällä hetkellä kotihoidon toiminnassa on alueellisia eroja ja ostopalveluiden käyttö on jossain määrin hallitsematonta. Ei ole järkevää, että henkilöstövajetta paikataan vuokratyövoimalla. Vuokratyön ostaminen on kallista ja vaihtuvat hoitajat eivät ole vanhuksille itselleen hyvä asia.

Kotona asutaan yhä huonokuntoisempana. Viime sunnuntaina meillä oli uuden Vihreän kaupunginvaltuustoryhmän suunnitteluilta Espoo-tarinan eli Espoon strategian ja uuden valtuustosopimuksen laadinnan tiimoilta. Toin esille, että yksi tärkeimpiä sote-tavoitteita nyt kesäkuussa alkavalle valtuustokaudelle pitäisi olla sen hetken nykyistä parempi optimoiminen, milloin ikääntyneen ei ole hyvä asua kotona enää niin inhimillisistä kuin taloudellisista syistäkään.

Jatkossa pitää olla myös tarkkana siinä, että kotihoidon kriteerit eivät vähän kerrassaan kiristy niin, että osa kotihoitoa tarvitsevista ei enää pääse sen piiriin ja että pyrkimys kuntouttaa vanhuksia niin, että he eivät tarvitsisikaan kotihoitoa, pysyy järkevällä tasolla. Näen tässä sellaisia riskejä, että vanhuksen toimintakykyä onnistutaan hetkeksi parantamaan ja sitten tilanne taas huononee tai että kuntoutus kohdistuu ihmisiin, jotka ovat jo kertakaikkisen huonossa kunnossa ja tarvitsisivat oikeasti raskaampaa hoivaa. Kun vanhuksen todetaan tarvitsevan hoiva-asumista, paikka tulisi löytyä nopeammin kuin lain vaatimassa kolmessa kuukaudessa.

Nykyään tuntuu, että kotona asuminen oli ensin oikeus, mutta sittemmin se on muuttunut velvollisuudeksi. Myös laki painottaa kotona asumisen ensisijaisuutta, mutta herää kysymys, onko koti enää koti, jos vanhuksen elämä on käytännössä typistynyt oman sängyn ympärille. Tämä on asia, mihin vaikuttamisen olen kokenut poliittisesti ällistyttävän hankalaksi. Poliittisen päätöksenteon puitteissa on mahdollisuus ohjata lisää resursseja kotihoitoon/hoiva-asumiseen, mutta palveluntarpeen arviointi tapahtuu terveystieteellisin kriteerein, ns. RAI-arviointi. Käytännössä näiden kriteerien avulla ohjataan sitä, kuinka huono toimintakyvyn tulee olla ennen kuin vanhus saa hoiva-asumispaikan.

Toivoisin, että THL:n ja vanhuspalvelualan toimesta käytäisiin nykyistä aktiivisempaa keskustelua siitä, mitä kotona asumisella tavoitellaan ja mikä on se toimintakyky ja elämäntilanne, jolloin vanhuksen on hyvä olla kotona ja mikä ei. Kun tämä on myös syvästi eettinen ja ihmisarvoon liittyvä kysymys, ei vain tekninen ”pystyykö vanhus syömään tai tekemään päätöksiä” -asia.

Vammaisten yhdenvertaisuus on myös ollut pohdinnan alla tässä kirjoituksessa kerrotun tapauksen takia.

Kyseessä ovat kaksoset, jotka ovat molemmat päässeet musiikkiluokalle. Toinen kaksosista kuitenkin liikkuu pyörätuolilla. Asiasta on linjattu aikaisemmin opetus- ja varhaiskasvatuslautakunnan toimesta niin, että painotetun opetuksen koulukyydit maksetaan aina itse ja tätä on nyt tulkittu niin, että linjaus pätee myös tapaukseen, jossa lapsi kulkee vammansa vuoksi koulutaksilla. Myöskään liikuntavamman perusteella kyytiä ei saa muuhun kuin lähikouluun. Aika harvalla vanhemmalla on kuitenkaan varaa maksaa vuosikausia joka päivä taksikyytejä eli käytännössä lapsi ei voisi musiikkiluokalle mennä, vaikka kyseinen matka on tiettävästi suunnilleen yhtä pitkä kuin matka lähikouluun, jonne kunta taas kustantaa matkat. Olen ollut tästä yhteydessä eri tahoihin ja muotoillut muutosesityksen. Myös edustajamme opetus- ja varhaiskasvatuslautakunnassa ovat olleet asiassa aktiivisia. Kenenkään tahtotila ei varmasti ole, että liikuntavamma estäisi lapsen hakeutumisen musiikkiluokalle.

Kokonaisuudessaan kyseinen tapaus saa minut miettimään, miten paljon vammaisten yhdenvertaisuudessa on vielä Suomessa tekemistä. Ei ole lainkaan selvää, että yhdenvertaisuuslaki ja YK:n vammaissopimus ohjaavat toimintaa tai että erityislapsella/vammaisella henkilöllä nähtäisiin olevan erityislahjakkuuksia ja erityisiä tavoitteita siinä missä muillakin. Olen Otaniemessä 2005-2007 työskennellessäni toiminut vammaisyhdyshenkilönä ja muun muassa kirjoittanut vammaisen opiskelijan oppaan. Muistan näiltä ajoilta pohdinnat siitä, miten huomattavan esteellisiä monet korkeakoulut ovat. Ja nekin tilat, jotka ovat muokattu esteettömiksi, niin niissäkin on usein ajateltu, että vammainen henkilö on opiskelija – hän voi olla myös opettaja. Silloin ei riitä, että salin takaosassa on tilaa pyörätuolille.

Iloisena uutisena kerrottakoon lopuksi, että uusi valtuustoryhmämme on järjestäytynyt ja olemme jo tosiaan työstäneet tavoitteitamme valtuustosopimukseen (listaus tulevan valtuustokauden tavoitteista) sekä Espoo-tarinaan ja että uusi ryhmä on vähintään yhtä erinomainen kuin edellinenkin. Oman ryhmän välinen tuki ja henki on todella tärkeää, sillä politiikka on joukkuelaji ja yksin on mahdollista saada varsin vähän aikaan, mutta erinomaisessa ryhmässä hyvinkin paljon.

Kuvassa valtuustoryhmämme strategiapohdintaa sunnuntailta Urban Millin tiloista Otaniemestä.


Sote-palveluita, koulukuljetuksia ja Espoo-tarinan päivittämiseen valmistautumista

Toukokuu ja samalla kuluva valtuustokausi lähenee loppuaan. Tässä kuussa työn alla ovat olleet muun muassa seuraavat asiat:

Lasten ja nuorten mielenterveyspalveluiden odotusajat

Pyysin sosiaali- ja terveyslautakunnan jäsenenä odotusajoista selvityksen toimialan johdolta huomattuani, että lukuja ei löydy tuoreesta Lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelman raportista. Selvityksestä ilmeni, että odotusajat varsinkin Espoon lastenpsykiatriseen avohoitoon ovat aivan liian pitkiä tällä hetkellä. Potilasmäärän ja palveluntarpeen kasvuun ei kyetä nyt vastaamaan nykyisellä henkilökuntamäärällä. Tämä on asia, mihin täytyy puuttua viimeistään syksyllä kaupungin budjettineuvotteluissa (lisää työntekijöitä) tai mielellään jo aikaisemmin toimialan johdon taholta. Luvut täytyy myös saada päätöksentekijöiden tietoon nykyistä helpommin ja useammin, että tällaisiin asioihin osataan ylipäätänsä resursoida rahaa. Kolmen ja puolen kuukauden jonotus kiireelliseksi arvioitua käyntiä varten on aivan sietämättömän pitkä aika erityisesti lapsen kohdalla.

Vanhusten kotihoidon kehittäminen

Käsittelemme keskiviikon sosiaali- ja terveyslautakunnan kokouksessa kotihoidon kehittämisohjelmaa sekä hoiva-asumisen asiakkuuden kriteerejä.

Kotihoidon suunnitelmallinen kehittäminen on äärimmäisen tärkeää. Tällä hetkellä kotihoidon toiminnassa on alueellisia eroja ja ostopalveluiden käyttö on jossain määrin hallitsematonta. Ei ole järkevää, että henkilöstövajetta paikataan vuokratyövoimalla. Vuokratyön ostaminen on kallista ja vaihtuvat hoitajat eivät ole vanhuksille itselleen hyvä asia.

Kotona asutaan yhä huonokuntoisempana. Viime sunnuntaina meillä oli uuden Vihreän kaupunginvaltuustoryhmän suunnitteluilta Espoo-tarinan eli Espoon strategian ja uuden valtuustosopimuksen laadinnan tiimoilta. Toin esille, että yksi tärkeimpiä sote-tavoitteita nyt kesäkuussa alkavalle valtuustokaudelle pitäisi olla sen hetken nykyistä parempi optimoiminen, milloin ikääntyneen ei ole hyvä asua kotona enää niin inhimillisistä kuin taloudellisista syistäkään.

Jatkossa pitää olla myös tarkkana siinä, että kotihoidon kriteerit eivät vähän kerrassaan kiristy niin, että osa kotihoitoa tarvitsevista ei enää pääse sen piiriin ja että pyrkimys kuntouttaa vanhuksia niin, että he eivät tarvitsisikaan kotihoitoa, pysyy järkevällä tasolla. Näen tässä sellaisia riskejä, että vanhuksen toimintakykyä onnistutaan hetkeksi parantamaan ja sitten tilanne taas huononee tai että kuntoutus kohdistuu ihmisiin, jotka ovat jo kertakaikkisen huonossa kunnossa ja tarvitsisivat oikeasti raskaampaa hoivaa. Kun vanhuksen todetaan tarvitsevan hoiva-asumista, paikka tulisi löytyä nopeammin kuin lain vaatimassa kolmessa kuukaudessa.

Nykyään tuntuu, että kotona asuminen oli ensin oikeus, mutta sittemmin se on muuttunut velvollisuudeksi. Myös laki painottaa kotona asumisen ensisijaisuutta, mutta herää kysymys, onko koti enää koti, jos vanhuksen elämä on käytännössä typistynyt oman sängyn ympärille. Tämä on asia, mihin vaikuttamisen olen kokenut poliittisesti ällistyttävän hankalaksi. Poliittisen päätöksenteon puitteissa on mahdollisuus ohjata lisää resursseja kotihoitoon/hoiva-asumiseen, mutta palveluntarpeen arviointi tapahtuu terveystieteellisin kriteerein, ns. RAI-arviointi. Käytännössä näiden kriteerien avulla ohjataan sitä, kuinka huono toimintakyvyn tulee olla ennen kuin vanhus saa hoiva-asumispaikan.

Toivoisin, että THL:n ja vanhuspalvelualan toimesta käytäisiin nykyistä aktiivisempaa keskustelua siitä, mitä kotona asumisella tavoitellaan ja mikä on se toimintakyky ja elämäntilanne, jolloin vanhuksen on hyvä olla kotona ja mikä ei. Kun tämä on myös syvästi eettinen ja ihmisarvoon liittyvä kysymys, ei vain tekninen ”pystyykö vanhus syömään tai tekemään päätöksiä” -asia.

Vammaisten yhdenvertaisuus on myös ollut pohdinnan alla tässä kirjoituksessa kerrotun tapauksen takia.

Kyseessä ovat kaksoset, jotka ovat molemmat päässeet musiikkiluokalle. Toinen kaksosista kuitenkin liikkuu pyörätuolilla. Asiasta on linjattu aikaisemmin opetus- ja varhaiskasvatuslautakunnan toimesta niin, että painotetun opetuksen koulukyydit maksetaan aina itse ja tätä on nyt tulkittu niin, että linjaus pätee myös tapaukseen, jossa lapsi kulkee vammansa vuoksi koulutaksilla. Myöskään liikuntavamman perusteella kyytiä ei saa muuhun kuin lähikouluun. Aika harvalla vanhemmalla on kuitenkaan varaa maksaa vuosikausia joka päivä taksikyytejä eli käytännössä lapsi ei voisi musiikkiluokalle mennä, vaikka kyseinen matka on tiettävästi suunnilleen yhtä pitkä kuin matka lähikouluun, jonne kunta taas kustantaa matkat. Olen ollut tästä yhteydessä eri tahoihin ja muotoillut muutosesityksen. Myös edustajamme opetus- ja varhaiskasvatuslautakunnassa ovat olleet asiassa aktiivisia. Kenenkään tahtotila ei varmasti ole, että liikuntavamma estäisi lapsen hakeutumisen musiikkiluokalle.

Kokonaisuudessaan kyseinen tapaus saa minut miettimään, miten paljon vammaisten yhdenvertaisuudessa on vielä Suomessa tekemistä. Ei ole lainkaan selvää, että yhdenvertaisuuslaki ja YK:n vammaissopimus ohjaavat toimintaa tai että erityislapsella/vammaisella henkilöllä nähtäisiin olevan erityislahjakkuuksia ja erityisiä tavoitteita siinä missä muillakin. Olen Otaniemessä 2005-2007 työskennellessäni toiminut vammaisyhdyshenkilönä ja muun muassa kirjoittanut vammaisen opiskelijan oppaan. Muistan näiltä ajoilta pohdinnat siitä, miten huomattavan esteellisiä monet korkeakoulut ovat. Ja nekin tilat, jotka ovat muokattu esteettömiksi, niin niissäkin on usein ajateltu, että vammainen henkilö on opiskelija – hän voi olla myös opettaja. Silloin ei riitä, että salin takaosassa on tilaa pyörätuolille.

Iloisena uutisena kerrottakoon lopuksi, että uusi valtuustoryhmämme on järjestäytynyt ja olemme jo tosiaan työstäneet tavoitteitamme valtuustosopimukseen (listaus tulevan valtuustokauden tavoitteista) sekä Espoo-tarinaan ja että uusi ryhmä on vähintään yhtä erinomainen kuin edellinenkin. Oman ryhmän välinen tuki ja henki on todella tärkeää, sillä politiikka on joukkuelaji ja yksin on mahdollista saada varsin vähän aikaan, mutta erinomaisessa ryhmässä hyvinkin paljon.

Kuvassa valtuustoryhmämme strategiapohdintaa sunnuntailta Urban Millin tiloista Otaniemestä.


Sote-palveluita, koulukuljetuksia ja Espoo-tarinan päivittämiseen valmistautumista

Toukokuu ja samalla kuluva valtuustokausi lähenee loppuaan. Tässä kuussa työn alla ovat olleet muun muassa seuraavat asiat:

Lasten ja nuorten mielenterveyspalveluiden odotusajat

Pyysin sosiaali- ja terveyslautakunnan jäsenenä odotusajoista selvityksen toimialan johdolta huomattuani, että lukuja ei löydy tuoreesta Lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelman raportista. Selvityksestä ilmeni, että odotusajat varsinkin Espoon lastenpsykiatriseen avohoitoon ovat aivan liian pitkiä tällä hetkellä. Potilasmäärän ja palveluntarpeen kasvuun ei kyetä nyt vastaamaan nykyisellä henkilökuntamäärällä. Tämä on asia, mihin täytyy puuttua viimeistään syksyllä kaupungin budjettineuvotteluissa (lisää työntekijöitä) tai mielellään jo aikaisemmin toimialan johdon taholta. Luvut täytyy myös saada päätöksentekijöiden tietoon nykyistä helpommin ja useammin, että tällaisiin asioihin osataan ylipäätänsä resursoida rahaa. Kolmen ja puolen kuukauden jonotus kiireelliseksi arvioitua käyntiä varten on aivan sietämättömän pitkä aika erityisesti lapsen kohdalla.

Vanhusten kotihoidon kehittäminen

Käsittelemme keskiviikon sosiaali- ja terveyslautakunnan kokouksessa kotihoidon kehittämisohjelmaa sekä hoiva-asumisen asiakkuuden kriteerejä.

Kotihoidon suunnitelmallinen kehittäminen on äärimmäisen tärkeää. Tällä hetkellä kotihoidon toiminnassa on alueellisia eroja ja ostopalveluiden käyttö on jossain määrin hallitsematonta. Ei ole järkevää, että henkilöstövajetta paikataan vuokratyövoimalla. Vuokratyön ostaminen on kallista ja vaihtuvat hoitajat eivät ole vanhuksille itselleen hyvä asia.

Kotona asutaan yhä huonokuntoisempana. Viime sunnuntaina meillä oli uuden Vihreän kaupunginvaltuustoryhmän suunnitteluilta Espoo-tarinan eli Espoon strategian ja uuden valtuustosopimuksen laadinnan tiimoilta. Toin esille, että yksi tärkeimpiä sote-tavoitteita nyt kesäkuussa alkavalle valtuustokaudelle pitäisi olla sen hetken nykyistä parempi optimoiminen, milloin ikääntyneen ei ole hyvä asua kotona enää niin inhimillisistä kuin taloudellisista syistäkään.

Jatkossa pitää olla myös tarkkana siinä, että kotihoidon kriteerit eivät vähän kerrassaan kiristy niin, että osa kotihoitoa tarvitsevista ei enää pääse sen piiriin ja että pyrkimys kuntouttaa vanhuksia niin, että he eivät tarvitsisikaan kotihoitoa, pysyy järkevällä tasolla. Näen tässä sellaisia riskejä, että vanhuksen toimintakykyä onnistutaan hetkeksi parantamaan ja sitten tilanne taas huononee tai että kuntoutus kohdistuu ihmisiin, jotka ovat jo kertakaikkisen huonossa kunnossa ja tarvitsisivat oikeasti raskaampaa hoivaa. Kun vanhuksen todetaan tarvitsevan hoiva-asumista, paikka tulisi löytyä nopeammin kuin lain vaatimassa kolmessa kuukaudessa.

Nykyään tuntuu, että kotona asuminen oli ensin oikeus, mutta sittemmin se on muuttunut velvollisuudeksi. Myös laki painottaa kotona asumisen ensisijaisuutta, mutta herää kysymys, onko koti enää koti, jos vanhuksen elämä on käytännössä typistynyt oman sängyn ympärille. Tämä on asia, mihin vaikuttamisen olen kokenut poliittisesti ällistyttävän hankalaksi. Poliittisen päätöksenteon puitteissa on mahdollisuus ohjata lisää resursseja kotihoitoon/hoiva-asumiseen, mutta palveluntarpeen arviointi tapahtuu terveystieteellisin kriteerein, ns. RAI-arviointi. Käytännössä näiden kriteerien avulla ohjataan sitä, kuinka huono toimintakyvyn tulee olla ennen kuin vanhus saa hoiva-asumispaikan.

Toivoisin, että THL:n ja vanhuspalvelualan toimesta käytäisiin nykyistä aktiivisempaa keskustelua siitä, mitä kotona asumisella tavoitellaan ja mikä on se toimintakyky ja elämäntilanne, jolloin vanhuksen on hyvä olla kotona ja mikä ei. Kun tämä on myös syvästi eettinen ja ihmisarvoon liittyvä kysymys, ei vain tekninen ”pystyykö vanhus syömään tai tekemään päätöksiä” -asia.

Vammaisten yhdenvertaisuus on myös ollut pohdinnan alla tässä kirjoituksessa kerrotun tapauksen takia.

Kyseessä ovat kaksoset, jotka ovat molemmat päässeet musiikkiluokalle. Toinen kaksosista kuitenkin liikkuu pyörätuolilla. Asiasta on linjattu aikaisemmin opetus- ja varhaiskasvatuslautakunnan toimesta niin, että painotetun opetuksen koulukyydit maksetaan aina itse ja tätä on nyt tulkittu niin, että linjaus pätee myös tapaukseen, jossa lapsi kulkee vammansa vuoksi koulutaksilla. Myöskään liikuntavamman perusteella kyytiä ei saa muuhun kuin lähikouluun. Aika harvalla vanhemmalla on kuitenkaan varaa maksaa vuosikausia joka päivä taksikyytejä eli käytännössä lapsi ei voisi musiikkiluokalle mennä, vaikka kyseinen matka on tiettävästi suunnilleen yhtä pitkä kuin matka lähikouluun, jonne kunta taas kustantaa matkat. Olen ollut tästä yhteydessä eri tahoihin ja muotoillut muutosesityksen. Myös edustajamme opetus- ja varhaiskasvatuslautakunnassa ovat olleet asiassa aktiivisia. Kenenkään tahtotila ei varmasti ole, että liikuntavamma estäisi lapsen hakeutumisen musiikkiluokalle.

Kokonaisuudessaan kyseinen tapaus saa minut miettimään, miten paljon vammaisten yhdenvertaisuudessa on vielä Suomessa tekemistä. Ei ole lainkaan selvää, että yhdenvertaisuuslaki ja YK:n vammaissopimus ohjaavat toimintaa tai että erityislapsella/vammaisella henkilöllä nähtäisiin olevan erityislahjakkuuksia ja erityisiä tavoitteita siinä missä muillakin. Olen Otaniemessä 2005-2007 työskennellessäni toiminut vammaisyhdyshenkilönä ja muun muassa kirjoittanut vammaisen opiskelijan oppaan. Muistan näiltä ajoilta pohdinnat siitä, miten huomattavan esteellisiä monet korkeakoulut ovat. Ja nekin tilat, jotka ovat muokattu esteettömiksi, niin niissäkin on usein ajateltu, että vammainen henkilö on opiskelija – hän voi olla myös opettaja. Silloin ei riitä, että salin takaosassa on tilaa pyörätuolille.

Iloisena uutisena kerrottakoon lopuksi, että uusi valtuustoryhmämme on järjestäytynyt ja olemme jo tosiaan työstäneet tavoitteitamme valtuustosopimukseen (listaus tulevan valtuustokauden tavoitteista) sekä Espoo-tarinaan ja että uusi ryhmä on vähintään yhtä erinomainen kuin edellinenkin. Oman ryhmän välinen tuki ja henki on todella tärkeää, sillä politiikka on joukkuelaji ja yksin on mahdollista saada varsin vähän aikaan, mutta erinomaisessa ryhmässä hyvinkin paljon.

Kuvassa valtuustoryhmämme strategiapohdintaa sunnuntailta Urban Millin tiloista Otaniemestä.