Espoonlahden Vihreät – ELVI ry

Sote-palveluita, koulukuljetuksia ja Espoo-tarinan päivittämiseen valmistautumista


Toukokuu ja samalla kuluva valtuustokausi lähenee loppuaan. Tässä kuussa työn alla ovat olleet muun muassa seuraavat asiat:

Lasten ja nuorten mielenterveyspalveluiden odotusajat

Pyysin sosiaali- ja terveyslautakunnan jäsenenä odotusajoista selvityksen toimialan johdolta huomattuani, että lukuja ei löydy tuoreesta Lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelman raportista. Selvityksestä ilmeni, että odotusajat varsinkin Espoon lastenpsykiatriseen avohoitoon ovat aivan liian pitkiä tällä hetkellä. Potilasmäärän ja palveluntarpeen kasvuun ei kyetä nyt vastaamaan nykyisellä henkilökuntamäärällä. Tämä on asia, mihin täytyy puuttua viimeistään syksyllä kaupungin budjettineuvotteluissa (lisää työntekijöitä) tai mielellään jo aikaisemmin toimialan johdon taholta. Luvut täytyy myös saada päätöksentekijöiden tietoon nykyistä helpommin ja useammin, että tällaisiin asioihin osataan ylipäätänsä resursoida rahaa. Kolmen ja puolen kuukauden jonotus kiireelliseksi arvioitua käyntiä varten on aivan sietämättömän pitkä aika erityisesti lapsen kohdalla.

Vanhusten kotihoidon kehittäminen

Käsittelemme keskiviikon sosiaali- ja terveyslautakunnan kokouksessa kotihoidon kehittämisohjelmaa sekä hoiva-asumisen asiakkuuden kriteerejä.

Kotihoidon suunnitelmallinen kehittäminen on äärimmäisen tärkeää. Tällä hetkellä kotihoidon toiminnassa on alueellisia eroja ja ostopalveluiden käyttö on jossain määrin hallitsematonta. Ei ole järkevää, että henkilöstövajetta paikataan vuokratyövoimalla. Vuokratyön ostaminen on kallista ja vaihtuvat hoitajat eivät ole vanhuksille itselleen hyvä asia.

Kotona asutaan yhä huonokuntoisempana. Viime sunnuntaina meillä oli uuden Vihreän kaupunginvaltuustoryhmän suunnitteluilta Espoo-tarinan eli Espoon strategian ja uuden valtuustosopimuksen laadinnan tiimoilta. Toin esille, että yksi tärkeimpiä sote-tavoitteita nyt kesäkuussa alkavalle valtuustokaudelle pitäisi olla sen hetken nykyistä parempi optimoiminen, milloin ikääntyneen ei ole hyvä asua kotona enää niin inhimillisistä kuin taloudellisista syistäkään.

Jatkossa pitää olla myös tarkkana siinä, että kotihoidon kriteerit eivät vähän kerrassaan kiristy niin, että osa kotihoitoa tarvitsevista ei enää pääse sen piiriin ja että pyrkimys kuntouttaa vanhuksia niin, että he eivät tarvitsisikaan kotihoitoa, pysyy järkevällä tasolla. Näen tässä sellaisia riskejä, että vanhuksen toimintakykyä onnistutaan hetkeksi parantamaan ja sitten tilanne taas huononee tai että kuntoutus kohdistuu ihmisiin, jotka ovat jo kertakaikkisen huonossa kunnossa ja tarvitsisivat oikeasti raskaampaa hoivaa. Kun vanhuksen todetaan tarvitsevan hoiva-asumista, paikka tulisi löytyä nopeammin kuin lain vaatimassa kolmessa kuukaudessa.

Nykyään tuntuu, että kotona asuminen oli ensin oikeus, mutta sittemmin se on muuttunut velvollisuudeksi. Myös laki painottaa kotona asumisen ensisijaisuutta, mutta herää kysymys, onko koti enää koti, jos vanhuksen elämä on käytännössä typistynyt oman sängyn ympärille. Tämä on asia, mihin vaikuttamisen olen kokenut poliittisesti ällistyttävän hankalaksi. Poliittisen päätöksenteon puitteissa on mahdollisuus ohjata lisää resursseja kotihoitoon/hoiva-asumiseen, mutta palveluntarpeen arviointi tapahtuu terveystieteellisin kriteerein, ns. RAI-arviointi. Käytännössä näiden kriteerien avulla ohjataan sitä, kuinka huono toimintakyvyn tulee olla ennen kuin vanhus saa hoiva-asumispaikan.

Toivoisin, että THL:n ja vanhuspalvelualan toimesta käytäisiin nykyistä aktiivisempaa keskustelua siitä, mitä kotona asumisella tavoitellaan ja mikä on se toimintakyky ja elämäntilanne, jolloin vanhuksen on hyvä olla kotona ja mikä ei. Kun tämä on myös syvästi eettinen ja ihmisarvoon liittyvä kysymys, ei vain tekninen ”pystyykö vanhus syömään tai tekemään päätöksiä” -asia.

Vammaisten yhdenvertaisuus on myös ollut pohdinnan alla tässä kirjoituksessa kerrotun tapauksen takia.

Kyseessä ovat kaksoset, jotka ovat molemmat päässeet musiikkiluokalle. Toinen kaksosista kuitenkin liikkuu pyörätuolilla. Asiasta on linjattu aikaisemmin opetus- ja varhaiskasvatuslautakunnan toimesta niin, että painotetun opetuksen koulukyydit maksetaan aina itse ja tätä on nyt tulkittu niin, että linjaus pätee myös tapaukseen, jossa lapsi kulkee vammansa vuoksi koulutaksilla. Myöskään liikuntavamman perusteella kyytiä ei saa muuhun kuin lähikouluun. Aika harvalla vanhemmalla on kuitenkaan varaa maksaa vuosikausia joka päivä taksikyytejä eli käytännössä lapsi ei voisi musiikkiluokalle mennä, vaikka kyseinen matka on tiettävästi suunnilleen yhtä pitkä kuin matka lähikouluun, jonne kunta taas kustantaa matkat. Olen ollut tästä yhteydessä eri tahoihin ja muotoillut muutosesityksen. Myös edustajamme opetus- ja varhaiskasvatuslautakunnassa ovat olleet asiassa aktiivisia. Kenenkään tahtotila ei varmasti ole, että liikuntavamma estäisi lapsen hakeutumisen musiikkiluokalle.

Kokonaisuudessaan kyseinen tapaus saa minut miettimään, miten paljon vammaisten yhdenvertaisuudessa on vielä Suomessa tekemistä. Ei ole lainkaan selvää, että yhdenvertaisuuslaki ja YK:n vammaissopimus ohjaavat toimintaa tai että erityislapsella/vammaisella henkilöllä nähtäisiin olevan erityislahjakkuuksia ja erityisiä tavoitteita siinä missä muillakin. Olen Otaniemessä 2005-2007 työskennellessäni toiminut vammaisyhdyshenkilönä ja muun muassa kirjoittanut vammaisen opiskelijan oppaan. Muistan näiltä ajoilta pohdinnat siitä, miten huomattavan esteellisiä monet korkeakoulut ovat. Ja nekin tilat, jotka ovat muokattu esteettömiksi, niin niissäkin on usein ajateltu, että vammainen henkilö on opiskelija – hän voi olla myös opettaja. Silloin ei riitä, että salin takaosassa on tilaa pyörätuolille.

Iloisena uutisena kerrottakoon lopuksi, että uusi valtuustoryhmämme on järjestäytynyt ja olemme jo tosiaan työstäneet tavoitteitamme valtuustosopimukseen (listaus tulevan valtuustokauden tavoitteista) sekä Espoo-tarinaan ja että uusi ryhmä on vähintään yhtä erinomainen kuin edellinenkin. Oman ryhmän välinen tuki ja henki on todella tärkeää, sillä politiikka on joukkuelaji ja yksin on mahdollista saada varsin vähän aikaan, mutta erinomaisessa ryhmässä hyvinkin paljon.


Kuvassa valtuustoryhmämme strategiapohdintaa sunnuntailta Urban Millin tiloista Otaniemestä.






Toukokuu ja samalla kuluva valtuustokausi lähenee loppuaan. Tässä kuussa työn alla ovat olleet muun muassa seuraavat asiat:

Lasten ja nuorten mielenterveyspalveluiden odotusajat

Pyysin sosiaali- ja terveyslautakunnan jäsenenä odotusajoista selvityksen toimialan johdolta huomattuani, että lukuja ei löydy tuoreesta Lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelman raportista. Selvityksestä ilmeni, että odotusajat varsinkin Espoon lastenpsykiatriseen avohoitoon ovat aivan liian pitkiä tällä hetkellä. Potilasmäärän ja palveluntarpeen kasvuun ei kyetä nyt vastaamaan nykyisellä henkilökuntamäärällä. Tämä on asia, mihin täytyy puuttua viimeistään syksyllä kaupungin budjettineuvotteluissa (lisää työntekijöitä) tai mielellään jo aikaisemmin toimialan johdon taholta. Luvut täytyy myös saada päätöksentekijöiden tietoon nykyistä helpommin ja useammin, että tällaisiin asioihin osataan ylipäätänsä resursoida rahaa. Kolmen ja puolen kuukauden jonotus kiireelliseksi arvioitua käyntiä varten on aivan sietämättömän pitkä aika erityisesti lapsen kohdalla.

Vanhusten kotihoidon kehittäminen

Käsittelemme keskiviikon sosiaali- ja terveyslautakunnan kokouksessa kotihoidon kehittämisohjelmaa sekä hoiva-asumisen asiakkuuden kriteerejä.

Kotihoidon suunnitelmallinen kehittäminen on äärimmäisen tärkeää. Tällä hetkellä kotihoidon toiminnassa on alueellisia eroja ja ostopalveluiden käyttö on jossain määrin hallitsematonta. Ei ole järkevää, että henkilöstövajetta paikataan vuokratyövoimalla. Vuokratyön ostaminen on kallista ja vaihtuvat hoitajat eivät ole vanhuksille itselleen hyvä asia.

Kotona asutaan yhä huonokuntoisempana. Viime sunnuntaina meillä oli uuden Vihreän kaupunginvaltuustoryhmän suunnitteluilta Espoo-tarinan eli Espoon strategian ja uuden valtuustosopimuksen laadinnan tiimoilta. Toin esille, että yksi tärkeimpiä sote-tavoitteita nyt kesäkuussa alkavalle valtuustokaudelle pitäisi olla sen hetken nykyistä parempi optimoiminen, milloin ikääntyneen ei ole hyvä asua kotona enää niin inhimillisistä kuin taloudellisista syistäkään.

Jatkossa pitää olla myös tarkkana siinä, että kotihoidon kriteerit eivät vähän kerrassaan kiristy niin, että osa kotihoitoa tarvitsevista ei enää pääse sen piiriin ja että pyrkimys kuntouttaa vanhuksia niin, että he eivät tarvitsisikaan kotihoitoa, pysyy järkevällä tasolla. Näen tässä sellaisia riskejä, että vanhuksen toimintakykyä onnistutaan hetkeksi parantamaan ja sitten tilanne taas huononee tai että kuntoutus kohdistuu ihmisiin, jotka ovat jo kertakaikkisen huonossa kunnossa ja tarvitsisivat oikeasti raskaampaa hoivaa. Kun vanhuksen todetaan tarvitsevan hoiva-asumista, paikka tulisi löytyä nopeammin kuin lain vaatimassa kolmessa kuukaudessa.

Nykyään tuntuu, että kotona asuminen oli ensin oikeus, mutta sittemmin se on muuttunut velvollisuudeksi. Myös laki painottaa kotona asumisen ensisijaisuutta, mutta herää kysymys, onko koti enää koti, jos vanhuksen elämä on käytännössä typistynyt oman sängyn ympärille. Tämä on asia, mihin vaikuttamisen olen kokenut poliittisesti ällistyttävän hankalaksi. Poliittisen päätöksenteon puitteissa on mahdollisuus ohjata lisää resursseja kotihoitoon/hoiva-asumiseen, mutta palveluntarpeen arviointi tapahtuu terveystieteellisin kriteerein, ns. RAI-arviointi. Käytännössä näiden kriteerien avulla ohjataan sitä, kuinka huono toimintakyvyn tulee olla ennen kuin vanhus saa hoiva-asumispaikan.

Toivoisin, että THL:n ja vanhuspalvelualan toimesta käytäisiin nykyistä aktiivisempaa keskustelua siitä, mitä kotona asumisella tavoitellaan ja mikä on se toimintakyky ja elämäntilanne, jolloin vanhuksen on hyvä olla kotona ja mikä ei. Kun tämä on myös syvästi eettinen ja ihmisarvoon liittyvä kysymys, ei vain tekninen ”pystyykö vanhus syömään tai tekemään päätöksiä” -asia.

Vammaisten yhdenvertaisuus on myös ollut pohdinnan alla tässä kirjoituksessa kerrotun tapauksen takia.

Kyseessä ovat kaksoset, jotka ovat molemmat päässeet musiikkiluokalle. Toinen kaksosista kuitenkin liikkuu pyörätuolilla. Asiasta on linjattu aikaisemmin opetus- ja varhaiskasvatuslautakunnan toimesta niin, että painotetun opetuksen koulukyydit maksetaan aina itse ja tätä on nyt tulkittu niin, että linjaus pätee myös tapaukseen, jossa lapsi kulkee vammansa vuoksi koulutaksilla. Myöskään liikuntavamman perusteella kyytiä ei saa muuhun kuin lähikouluun. Aika harvalla vanhemmalla on kuitenkaan varaa maksaa vuosikausia joka päivä taksikyytejä eli käytännössä lapsi ei voisi musiikkiluokalle mennä, vaikka kyseinen matka on tiettävästi suunnilleen yhtä pitkä kuin matka lähikouluun, jonne kunta taas kustantaa matkat. Olen ollut tästä yhteydessä eri tahoihin ja muotoillut muutosesityksen. Myös edustajamme opetus- ja varhaiskasvatuslautakunnassa ovat olleet asiassa aktiivisia. Kenenkään tahtotila ei varmasti ole, että liikuntavamma estäisi lapsen hakeutumisen musiikkiluokalle.

Kokonaisuudessaan kyseinen tapaus saa minut miettimään, miten paljon vammaisten yhdenvertaisuudessa on vielä Suomessa tekemistä. Ei ole lainkaan selvää, että yhdenvertaisuuslaki ja YK:n vammaissopimus ohjaavat toimintaa tai että erityislapsella/vammaisella henkilöllä nähtäisiin olevan erityislahjakkuuksia ja erityisiä tavoitteita siinä missä muillakin. Olen Otaniemessä 2005-2007 työskennellessäni toiminut vammaisyhdyshenkilönä ja muun muassa kirjoittanut vammaisen opiskelijan oppaan. Muistan näiltä ajoilta pohdinnat siitä, miten huomattavan esteellisiä monet korkeakoulut ovat. Ja nekin tilat, jotka ovat muokattu esteettömiksi, niin niissäkin on usein ajateltu, että vammainen henkilö on opiskelija – hän voi olla myös opettaja. Silloin ei riitä, että salin takaosassa on tilaa pyörätuolille.

Iloisena uutisena kerrottakoon lopuksi, että uusi valtuustoryhmämme on järjestäytynyt ja olemme jo tosiaan työstäneet tavoitteitamme valtuustosopimukseen (listaus tulevan valtuustokauden tavoitteista) sekä Espoo-tarinaan ja että uusi ryhmä on vähintään yhtä erinomainen kuin edellinenkin. Oman ryhmän välinen tuki ja henki on todella tärkeää, sillä politiikka on joukkuelaji ja yksin on mahdollista saada varsin vähän aikaan, mutta erinomaisessa ryhmässä hyvinkin paljon.


Kuvassa valtuustoryhmämme strategiapohdintaa sunnuntailta Urban Millin tiloista Otaniemestä.





Sote-palveluita, koulukuljetuksia ja Espoo-tarinan päivittämiseen valmistautumista


Toukokuu ja samalla kuluva valtuustokausi lähenee loppuaan. Tässä kuussa työn alla ovat olleet muun muassa seuraavat asiat:

Lasten ja nuorten mielenterveyspalveluiden odotusajat

Pyysin sosiaali- ja terveyslautakunnan jäsenenä odotusajoista selvityksen toimialan johdolta huomattuani, että lukuja ei löydy tuoreesta Lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelman raportista. Selvityksestä ilmeni, että odotusajat varsinkin Espoon lastenpsykiatriseen avohoitoon ovat aivan liian pitkiä tällä hetkellä. Potilasmäärän ja palveluntarpeen kasvuun ei kyetä nyt vastaamaan nykyisellä henkilökuntamäärällä. Tämä on asia, mihin täytyy puuttua viimeistään syksyllä kaupungin budjettineuvotteluissa (lisää työntekijöitä) tai mielellään jo aikaisemmin toimialan johdon taholta. Luvut täytyy myös saada päätöksentekijöiden tietoon nykyistä helpommin ja useammin, että tällaisiin asioihin osataan ylipäätänsä resursoida rahaa. Kolmen ja puolen kuukauden jonotus kiireelliseksi arvioitua käyntiä varten on aivan sietämättömän pitkä aika erityisesti lapsen kohdalla.

Vanhusten kotihoidon kehittäminen

Käsittelemme keskiviikon sosiaali- ja terveyslautakunnan kokouksessa kotihoidon kehittämisohjelmaa sekä hoiva-asumisen asiakkuuden kriteerejä.

Kotihoidon suunnitelmallinen kehittäminen on äärimmäisen tärkeää. Tällä hetkellä kotihoidon toiminnassa on alueellisia eroja ja ostopalveluiden käyttö on jossain määrin hallitsematonta. Ei ole järkevää, että henkilöstövajetta paikataan vuokratyövoimalla. Vuokratyön ostaminen on kallista ja vaihtuvat hoitajat eivät ole vanhuksille itselleen hyvä asia.

Kotona asutaan yhä huonokuntoisempana. Viime sunnuntaina meillä oli uuden Vihreän kaupunginvaltuustoryhmän suunnitteluilta Espoo-tarinan eli Espoon strategian ja uuden valtuustosopimuksen laadinnan tiimoilta. Toin esille, että yksi tärkeimpiä sote-tavoitteita nyt kesäkuussa alkavalle valtuustokaudelle pitäisi olla sen hetken nykyistä parempi optimoiminen, milloin ikääntyneen ei ole hyvä asua kotona enää niin inhimillisistä kuin taloudellisista syistäkään.

Jatkossa pitää olla myös tarkkana siinä, että kotihoidon kriteerit eivät vähän kerrassaan kiristy niin, että osa kotihoitoa tarvitsevista ei enää pääse sen piiriin ja että pyrkimys kuntouttaa vanhuksia niin, että he eivät tarvitsisikaan kotihoitoa, pysyy järkevällä tasolla. Näen tässä sellaisia riskejä, että vanhuksen toimintakykyä onnistutaan hetkeksi parantamaan ja sitten tilanne taas huononee tai että kuntoutus kohdistuu ihmisiin, jotka ovat jo kertakaikkisen huonossa kunnossa ja tarvitsisivat oikeasti raskaampaa hoivaa. Kun vanhuksen todetaan tarvitsevan hoiva-asumista, paikka tulisi löytyä nopeammin kuin lain vaatimassa kolmessa kuukaudessa.

Nykyään tuntuu, että kotona asuminen oli ensin oikeus, mutta sittemmin se on muuttunut velvollisuudeksi. Myös laki painottaa kotona asumisen ensisijaisuutta, mutta herää kysymys, onko koti enää koti, jos vanhuksen elämä on käytännössä typistynyt oman sängyn ympärille. Tämä on asia, mihin vaikuttamisen olen kokenut poliittisesti ällistyttävän hankalaksi. Poliittisen päätöksenteon puitteissa on mahdollisuus ohjata lisää resursseja kotihoitoon/hoiva-asumiseen, mutta palveluntarpeen arviointi tapahtuu terveystieteellisin kriteerein, ns. RAI-arviointi. Käytännössä näiden kriteerien avulla ohjataan sitä, kuinka huono toimintakyvyn tulee olla ennen kuin vanhus saa hoiva-asumispaikan.

Toivoisin, että THL:n ja vanhuspalvelualan toimesta käytäisiin nykyistä aktiivisempaa keskustelua siitä, mitä kotona asumisella tavoitellaan ja mikä on se toimintakyky ja elämäntilanne, jolloin vanhuksen on hyvä olla kotona ja mikä ei. Kun tämä on myös syvästi eettinen ja ihmisarvoon liittyvä kysymys, ei vain tekninen ”pystyykö vanhus syömään tai tekemään päätöksiä” -asia.

Vammaisten yhdenvertaisuus on myös ollut pohdinnan alla tässä kirjoituksessa kerrotun tapauksen takia.

Kyseessä ovat kaksoset, jotka ovat molemmat päässeet musiikkiluokalle. Toinen kaksosista kuitenkin liikkuu pyörätuolilla. Asiasta on linjattu aikaisemmin opetus- ja varhaiskasvatuslautakunnan toimesta niin, että painotetun opetuksen koulukyydit maksetaan aina itse ja tätä on nyt tulkittu niin, että linjaus pätee myös tapaukseen, jossa lapsi kulkee vammansa vuoksi koulutaksilla. Myöskään liikuntavamman perusteella kyytiä ei saa muuhun kuin lähikouluun. Aika harvalla vanhemmalla on kuitenkaan varaa maksaa vuosikausia joka päivä taksikyytejä eli käytännössä lapsi ei voisi musiikkiluokalle mennä, vaikka kyseinen matka on tiettävästi suunnilleen yhtä pitkä kuin matka lähikouluun, jonne kunta taas kustantaa matkat. Olen ollut tästä yhteydessä eri tahoihin ja muotoillut muutosesityksen. Myös edustajamme opetus- ja varhaiskasvatuslautakunnassa ovat olleet asiassa aktiivisia. Kenenkään tahtotila ei varmasti ole, että liikuntavamma estäisi lapsen hakeutumisen musiikkiluokalle.

Kokonaisuudessaan kyseinen tapaus saa minut miettimään, miten paljon vammaisten yhdenvertaisuudessa on vielä Suomessa tekemistä. Ei ole lainkaan selvää, että yhdenvertaisuuslaki ja YK:n vammaissopimus ohjaavat toimintaa tai että erityislapsella/vammaisella henkilöllä nähtäisiin olevan erityislahjakkuuksia ja erityisiä tavoitteita siinä missä muillakin. Olen Otaniemessä 2005-2007 työskennellessäni toiminut vammaisyhdyshenkilönä ja muun muassa kirjoittanut vammaisen opiskelijan oppaan. Muistan näiltä ajoilta pohdinnat siitä, miten huomattavan esteellisiä monet korkeakoulut ovat. Ja nekin tilat, jotka ovat muokattu esteettömiksi, niin niissäkin on usein ajateltu, että vammainen henkilö on opiskelija – hän voi olla myös opettaja. Silloin ei riitä, että salin takaosassa on tilaa pyörätuolille.

Iloisena uutisena kerrottakoon lopuksi, että uusi valtuustoryhmämme on järjestäytynyt ja olemme jo tosiaan työstäneet tavoitteitamme valtuustosopimukseen (listaus tulevan valtuustokauden tavoitteista) sekä Espoo-tarinaan ja että uusi ryhmä on vähintään yhtä erinomainen kuin edellinenkin. Oman ryhmän välinen tuki ja henki on todella tärkeää, sillä politiikka on joukkuelaji ja yksin on mahdollista saada varsin vähän aikaan, mutta erinomaisessa ryhmässä hyvinkin paljon.


Kuvassa valtuustoryhmämme strategiapohdintaa sunnuntailta Urban Millin tiloista Otaniemestä.






Toukokuu ja samalla kuluva valtuustokausi lähenee loppuaan. Tässä kuussa työn alla ovat olleet muun muassa seuraavat asiat:

Lasten ja nuorten mielenterveyspalveluiden odotusajat

Pyysin sosiaali- ja terveyslautakunnan jäsenenä odotusajoista selvityksen toimialan johdolta huomattuani, että lukuja ei löydy tuoreesta Lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelman raportista. Selvityksestä ilmeni, että odotusajat varsinkin Espoon lastenpsykiatriseen avohoitoon ovat aivan liian pitkiä tällä hetkellä. Potilasmäärän ja palveluntarpeen kasvuun ei kyetä nyt vastaamaan nykyisellä henkilökuntamäärällä. Tämä on asia, mihin täytyy puuttua viimeistään syksyllä kaupungin budjettineuvotteluissa (lisää työntekijöitä) tai mielellään jo aikaisemmin toimialan johdon taholta. Luvut täytyy myös saada päätöksentekijöiden tietoon nykyistä helpommin ja useammin, että tällaisiin asioihin osataan ylipäätänsä resursoida rahaa. Kolmen ja puolen kuukauden jonotus kiireelliseksi arvioitua käyntiä varten on aivan sietämättömän pitkä aika erityisesti lapsen kohdalla.

Vanhusten kotihoidon kehittäminen

Käsittelemme keskiviikon sosiaali- ja terveyslautakunnan kokouksessa kotihoidon kehittämisohjelmaa sekä hoiva-asumisen asiakkuuden kriteerejä.

Kotihoidon suunnitelmallinen kehittäminen on äärimmäisen tärkeää. Tällä hetkellä kotihoidon toiminnassa on alueellisia eroja ja ostopalveluiden käyttö on jossain määrin hallitsematonta. Ei ole järkevää, että henkilöstövajetta paikataan vuokratyövoimalla. Vuokratyön ostaminen on kallista ja vaihtuvat hoitajat eivät ole vanhuksille itselleen hyvä asia.

Kotona asutaan yhä huonokuntoisempana. Viime sunnuntaina meillä oli uuden Vihreän kaupunginvaltuustoryhmän suunnitteluilta Espoo-tarinan eli Espoon strategian ja uuden valtuustosopimuksen laadinnan tiimoilta. Toin esille, että yksi tärkeimpiä sote-tavoitteita nyt kesäkuussa alkavalle valtuustokaudelle pitäisi olla sen hetken nykyistä parempi optimoiminen, milloin ikääntyneen ei ole hyvä asua kotona enää niin inhimillisistä kuin taloudellisista syistäkään.

Jatkossa pitää olla myös tarkkana siinä, että kotihoidon kriteerit eivät vähän kerrassaan kiristy niin, että osa kotihoitoa tarvitsevista ei enää pääse sen piiriin ja että pyrkimys kuntouttaa vanhuksia niin, että he eivät tarvitsisikaan kotihoitoa, pysyy järkevällä tasolla. Näen tässä sellaisia riskejä, että vanhuksen toimintakykyä onnistutaan hetkeksi parantamaan ja sitten tilanne taas huononee tai että kuntoutus kohdistuu ihmisiin, jotka ovat jo kertakaikkisen huonossa kunnossa ja tarvitsisivat oikeasti raskaampaa hoivaa. Kun vanhuksen todetaan tarvitsevan hoiva-asumista, paikka tulisi löytyä nopeammin kuin lain vaatimassa kolmessa kuukaudessa.

Nykyään tuntuu, että kotona asuminen oli ensin oikeus, mutta sittemmin se on muuttunut velvollisuudeksi. Myös laki painottaa kotona asumisen ensisijaisuutta, mutta herää kysymys, onko koti enää koti, jos vanhuksen elämä on käytännössä typistynyt oman sängyn ympärille. Tämä on asia, mihin vaikuttamisen olen kokenut poliittisesti ällistyttävän hankalaksi. Poliittisen päätöksenteon puitteissa on mahdollisuus ohjata lisää resursseja kotihoitoon/hoiva-asumiseen, mutta palveluntarpeen arviointi tapahtuu terveystieteellisin kriteerein, ns. RAI-arviointi. Käytännössä näiden kriteerien avulla ohjataan sitä, kuinka huono toimintakyvyn tulee olla ennen kuin vanhus saa hoiva-asumispaikan.

Toivoisin, että THL:n ja vanhuspalvelualan toimesta käytäisiin nykyistä aktiivisempaa keskustelua siitä, mitä kotona asumisella tavoitellaan ja mikä on se toimintakyky ja elämäntilanne, jolloin vanhuksen on hyvä olla kotona ja mikä ei. Kun tämä on myös syvästi eettinen ja ihmisarvoon liittyvä kysymys, ei vain tekninen ”pystyykö vanhus syömään tai tekemään päätöksiä” -asia.

Vammaisten yhdenvertaisuus on myös ollut pohdinnan alla tässä kirjoituksessa kerrotun tapauksen takia.

Kyseessä ovat kaksoset, jotka ovat molemmat päässeet musiikkiluokalle. Toinen kaksosista kuitenkin liikkuu pyörätuolilla. Asiasta on linjattu aikaisemmin opetus- ja varhaiskasvatuslautakunnan toimesta niin, että painotetun opetuksen koulukyydit maksetaan aina itse ja tätä on nyt tulkittu niin, että linjaus pätee myös tapaukseen, jossa lapsi kulkee vammansa vuoksi koulutaksilla. Myöskään liikuntavamman perusteella kyytiä ei saa muuhun kuin lähikouluun. Aika harvalla vanhemmalla on kuitenkaan varaa maksaa vuosikausia joka päivä taksikyytejä eli käytännössä lapsi ei voisi musiikkiluokalle mennä, vaikka kyseinen matka on tiettävästi suunnilleen yhtä pitkä kuin matka lähikouluun, jonne kunta taas kustantaa matkat. Olen ollut tästä yhteydessä eri tahoihin ja muotoillut muutosesityksen. Myös edustajamme opetus- ja varhaiskasvatuslautakunnassa ovat olleet asiassa aktiivisia. Kenenkään tahtotila ei varmasti ole, että liikuntavamma estäisi lapsen hakeutumisen musiikkiluokalle.

Kokonaisuudessaan kyseinen tapaus saa minut miettimään, miten paljon vammaisten yhdenvertaisuudessa on vielä Suomessa tekemistä. Ei ole lainkaan selvää, että yhdenvertaisuuslaki ja YK:n vammaissopimus ohjaavat toimintaa tai että erityislapsella/vammaisella henkilöllä nähtäisiin olevan erityislahjakkuuksia ja erityisiä tavoitteita siinä missä muillakin. Olen Otaniemessä 2005-2007 työskennellessäni toiminut vammaisyhdyshenkilönä ja muun muassa kirjoittanut vammaisen opiskelijan oppaan. Muistan näiltä ajoilta pohdinnat siitä, miten huomattavan esteellisiä monet korkeakoulut ovat. Ja nekin tilat, jotka ovat muokattu esteettömiksi, niin niissäkin on usein ajateltu, että vammainen henkilö on opiskelija – hän voi olla myös opettaja. Silloin ei riitä, että salin takaosassa on tilaa pyörätuolille.

Iloisena uutisena kerrottakoon lopuksi, että uusi valtuustoryhmämme on järjestäytynyt ja olemme jo tosiaan työstäneet tavoitteitamme valtuustosopimukseen (listaus tulevan valtuustokauden tavoitteista) sekä Espoo-tarinaan ja että uusi ryhmä on vähintään yhtä erinomainen kuin edellinenkin. Oman ryhmän välinen tuki ja henki on todella tärkeää, sillä politiikka on joukkuelaji ja yksin on mahdollista saada varsin vähän aikaan, mutta erinomaisessa ryhmässä hyvinkin paljon.


Kuvassa valtuustoryhmämme strategiapohdintaa sunnuntailta Urban Millin tiloista Otaniemestä.





Sote-palveluita, koulukuljetuksia ja Espoo-tarinan päivittämiseen valmistautumista


Toukokuu ja samalla kuluva valtuustokausi lähenee loppuaan. Tässä kuussa työn alla ovat olleet muun muassa seuraavat asiat:

Lasten ja nuorten mielenterveyspalveluiden odotusajat

Pyysin sosiaali- ja terveyslautakunnan jäsenenä odotusajoista selvityksen toimialan johdolta huomattuani, että lukuja ei löydy tuoreesta Lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelman raportista. Selvityksestä ilmeni, että odotusajat varsinkin Espoon lastenpsykiatriseen avohoitoon ovat aivan liian pitkiä tällä hetkellä. Potilasmäärän ja palveluntarpeen kasvuun ei kyetä nyt vastaamaan nykyisellä henkilökuntamäärällä. Tämä on asia, mihin täytyy puuttua viimeistään syksyllä kaupungin budjettineuvotteluissa (lisää työntekijöitä) tai mielellään jo aikaisemmin toimialan johdon taholta. Luvut täytyy myös saada päätöksentekijöiden tietoon nykyistä helpommin ja useammin, että tällaisiin asioihin osataan ylipäätänsä resursoida rahaa. Kolmen ja puolen kuukauden jonotus kiireelliseksi arvioitua käyntiä varten on aivan sietämättömän pitkä aika erityisesti lapsen kohdalla.

Vanhusten kotihoidon kehittäminen

Käsittelemme keskiviikon sosiaali- ja terveyslautakunnan kokouksessa kotihoidon kehittämisohjelmaa sekä hoiva-asumisen asiakkuuden kriteerejä.

Kotihoidon suunnitelmallinen kehittäminen on äärimmäisen tärkeää. Tällä hetkellä kotihoidon toiminnassa on alueellisia eroja ja ostopalveluiden käyttö on jossain määrin hallitsematonta. Ei ole järkevää, että henkilöstövajetta paikataan vuokratyövoimalla. Vuokratyön ostaminen on kallista ja vaihtuvat hoitajat eivät ole vanhuksille itselleen hyvä asia.

Kotona asutaan yhä huonokuntoisempana. Viime sunnuntaina meillä oli uuden Vihreän kaupunginvaltuustoryhmän suunnitteluilta Espoo-tarinan eli Espoon strategian ja uuden valtuustosopimuksen laadinnan tiimoilta. Toin esille, että yksi tärkeimpiä sote-tavoitteita nyt kesäkuussa alkavalle valtuustokaudelle pitäisi olla sen hetken nykyistä parempi optimoiminen, milloin ikääntyneen ei ole hyvä asua kotona enää niin inhimillisistä kuin taloudellisista syistäkään.

Jatkossa pitää olla myös tarkkana siinä, että kotihoidon kriteerit eivät vähän kerrassaan kiristy niin, että osa kotihoitoa tarvitsevista ei enää pääse sen piiriin ja että pyrkimys kuntouttaa vanhuksia niin, että he eivät tarvitsisikaan kotihoitoa, pysyy järkevällä tasolla. Näen tässä sellaisia riskejä, että vanhuksen toimintakykyä onnistutaan hetkeksi parantamaan ja sitten tilanne taas huononee tai että kuntoutus kohdistuu ihmisiin, jotka ovat jo kertakaikkisen huonossa kunnossa ja tarvitsisivat oikeasti raskaampaa hoivaa. Kun vanhuksen todetaan tarvitsevan hoiva-asumista, paikka tulisi löytyä nopeammin kuin lain vaatimassa kolmessa kuukaudessa.

Nykyään tuntuu, että kotona asuminen oli ensin oikeus, mutta sittemmin se on muuttunut velvollisuudeksi. Myös laki painottaa kotona asumisen ensisijaisuutta, mutta herää kysymys, onko koti enää koti, jos vanhuksen elämä on käytännössä typistynyt oman sängyn ympärille. Tämä on asia, mihin vaikuttamisen olen kokenut poliittisesti ällistyttävän hankalaksi. Poliittisen päätöksenteon puitteissa on mahdollisuus ohjata lisää resursseja kotihoitoon/hoiva-asumiseen, mutta palveluntarpeen arviointi tapahtuu terveystieteellisin kriteerein, ns. RAI-arviointi. Käytännössä näiden kriteerien avulla ohjataan sitä, kuinka huono toimintakyvyn tulee olla ennen kuin vanhus saa hoiva-asumispaikan.

Toivoisin, että THL:n ja vanhuspalvelualan toimesta käytäisiin nykyistä aktiivisempaa keskustelua siitä, mitä kotona asumisella tavoitellaan ja mikä on se toimintakyky ja elämäntilanne, jolloin vanhuksen on hyvä olla kotona ja mikä ei. Kun tämä on myös syvästi eettinen ja ihmisarvoon liittyvä kysymys, ei vain tekninen ”pystyykö vanhus syömään tai tekemään päätöksiä” -asia.

Vammaisten yhdenvertaisuus on myös ollut pohdinnan alla tässä kirjoituksessa kerrotun tapauksen takia.

Kyseessä ovat kaksoset, jotka ovat molemmat päässeet musiikkiluokalle. Toinen kaksosista kuitenkin liikkuu pyörätuolilla. Asiasta on linjattu aikaisemmin opetus- ja varhaiskasvatuslautakunnan toimesta niin, että painotetun opetuksen koulukyydit maksetaan aina itse ja tätä on nyt tulkittu niin, että linjaus pätee myös tapaukseen, jossa lapsi kulkee vammansa vuoksi koulutaksilla. Myöskään liikuntavamman perusteella kyytiä ei saa muuhun kuin lähikouluun. Aika harvalla vanhemmalla on kuitenkaan varaa maksaa vuosikausia joka päivä taksikyytejä eli käytännössä lapsi ei voisi musiikkiluokalle mennä, vaikka kyseinen matka on tiettävästi suunnilleen yhtä pitkä kuin matka lähikouluun, jonne kunta taas kustantaa matkat. Olen ollut tästä yhteydessä eri tahoihin ja muotoillut muutosesityksen. Myös edustajamme opetus- ja varhaiskasvatuslautakunnassa ovat olleet asiassa aktiivisia. Kenenkään tahtotila ei varmasti ole, että liikuntavamma estäisi lapsen hakeutumisen musiikkiluokalle.

Kokonaisuudessaan kyseinen tapaus saa minut miettimään, miten paljon vammaisten yhdenvertaisuudessa on vielä Suomessa tekemistä. Ei ole lainkaan selvää, että yhdenvertaisuuslaki ja YK:n vammaissopimus ohjaavat toimintaa tai että erityislapsella/vammaisella henkilöllä nähtäisiin olevan erityislahjakkuuksia ja erityisiä tavoitteita siinä missä muillakin. Olen Otaniemessä 2005-2007 työskennellessäni toiminut vammaisyhdyshenkilönä ja muun muassa kirjoittanut vammaisen opiskelijan oppaan. Muistan näiltä ajoilta pohdinnat siitä, miten huomattavan esteellisiä monet korkeakoulut ovat. Ja nekin tilat, jotka ovat muokattu esteettömiksi, niin niissäkin on usein ajateltu, että vammainen henkilö on opiskelija – hän voi olla myös opettaja. Silloin ei riitä, että salin takaosassa on tilaa pyörätuolille.

Iloisena uutisena kerrottakoon lopuksi, että uusi valtuustoryhmämme on järjestäytynyt ja olemme jo tosiaan työstäneet tavoitteitamme valtuustosopimukseen (listaus tulevan valtuustokauden tavoitteista) sekä Espoo-tarinaan ja että uusi ryhmä on vähintään yhtä erinomainen kuin edellinenkin. Oman ryhmän välinen tuki ja henki on todella tärkeää, sillä politiikka on joukkuelaji ja yksin on mahdollista saada varsin vähän aikaan, mutta erinomaisessa ryhmässä hyvinkin paljon.


Kuvassa valtuustoryhmämme strategiapohdintaa sunnuntailta Urban Millin tiloista Otaniemestä.






Toukokuu ja samalla kuluva valtuustokausi lähenee loppuaan. Tässä kuussa työn alla ovat olleet muun muassa seuraavat asiat:

Lasten ja nuorten mielenterveyspalveluiden odotusajat

Pyysin sosiaali- ja terveyslautakunnan jäsenenä odotusajoista selvityksen toimialan johdolta huomattuani, että lukuja ei löydy tuoreesta Lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelman raportista. Selvityksestä ilmeni, että odotusajat varsinkin Espoon lastenpsykiatriseen avohoitoon ovat aivan liian pitkiä tällä hetkellä. Potilasmäärän ja palveluntarpeen kasvuun ei kyetä nyt vastaamaan nykyisellä henkilökuntamäärällä. Tämä on asia, mihin täytyy puuttua viimeistään syksyllä kaupungin budjettineuvotteluissa (lisää työntekijöitä) tai mielellään jo aikaisemmin toimialan johdon taholta. Luvut täytyy myös saada päätöksentekijöiden tietoon nykyistä helpommin ja useammin, että tällaisiin asioihin osataan ylipäätänsä resursoida rahaa. Kolmen ja puolen kuukauden jonotus kiireelliseksi arvioitua käyntiä varten on aivan sietämättömän pitkä aika erityisesti lapsen kohdalla.

Vanhusten kotihoidon kehittäminen

Käsittelemme keskiviikon sosiaali- ja terveyslautakunnan kokouksessa kotihoidon kehittämisohjelmaa sekä hoiva-asumisen asiakkuuden kriteerejä.

Kotihoidon suunnitelmallinen kehittäminen on äärimmäisen tärkeää. Tällä hetkellä kotihoidon toiminnassa on alueellisia eroja ja ostopalveluiden käyttö on jossain määrin hallitsematonta. Ei ole järkevää, että henkilöstövajetta paikataan vuokratyövoimalla. Vuokratyön ostaminen on kallista ja vaihtuvat hoitajat eivät ole vanhuksille itselleen hyvä asia.

Kotona asutaan yhä huonokuntoisempana. Viime sunnuntaina meillä oli uuden Vihreän kaupunginvaltuustoryhmän suunnitteluilta Espoo-tarinan eli Espoon strategian ja uuden valtuustosopimuksen laadinnan tiimoilta. Toin esille, että yksi tärkeimpiä sote-tavoitteita nyt kesäkuussa alkavalle valtuustokaudelle pitäisi olla sen hetken nykyistä parempi optimoiminen, milloin ikääntyneen ei ole hyvä asua kotona enää niin inhimillisistä kuin taloudellisista syistäkään.

Jatkossa pitää olla myös tarkkana siinä, että kotihoidon kriteerit eivät vähän kerrassaan kiristy niin, että osa kotihoitoa tarvitsevista ei enää pääse sen piiriin ja että pyrkimys kuntouttaa vanhuksia niin, että he eivät tarvitsisikaan kotihoitoa, pysyy järkevällä tasolla. Näen tässä sellaisia riskejä, että vanhuksen toimintakykyä onnistutaan hetkeksi parantamaan ja sitten tilanne taas huononee tai että kuntoutus kohdistuu ihmisiin, jotka ovat jo kertakaikkisen huonossa kunnossa ja tarvitsisivat oikeasti raskaampaa hoivaa. Kun vanhuksen todetaan tarvitsevan hoiva-asumista, paikka tulisi löytyä nopeammin kuin lain vaatimassa kolmessa kuukaudessa.

Nykyään tuntuu, että kotona asuminen oli ensin oikeus, mutta sittemmin se on muuttunut velvollisuudeksi. Myös laki painottaa kotona asumisen ensisijaisuutta, mutta herää kysymys, onko koti enää koti, jos vanhuksen elämä on käytännössä typistynyt oman sängyn ympärille. Tämä on asia, mihin vaikuttamisen olen kokenut poliittisesti ällistyttävän hankalaksi. Poliittisen päätöksenteon puitteissa on mahdollisuus ohjata lisää resursseja kotihoitoon/hoiva-asumiseen, mutta palveluntarpeen arviointi tapahtuu terveystieteellisin kriteerein, ns. RAI-arviointi. Käytännössä näiden kriteerien avulla ohjataan sitä, kuinka huono toimintakyvyn tulee olla ennen kuin vanhus saa hoiva-asumispaikan.

Toivoisin, että THL:n ja vanhuspalvelualan toimesta käytäisiin nykyistä aktiivisempaa keskustelua siitä, mitä kotona asumisella tavoitellaan ja mikä on se toimintakyky ja elämäntilanne, jolloin vanhuksen on hyvä olla kotona ja mikä ei. Kun tämä on myös syvästi eettinen ja ihmisarvoon liittyvä kysymys, ei vain tekninen ”pystyykö vanhus syömään tai tekemään päätöksiä” -asia.

Vammaisten yhdenvertaisuus on myös ollut pohdinnan alla tässä kirjoituksessa kerrotun tapauksen takia.

Kyseessä ovat kaksoset, jotka ovat molemmat päässeet musiikkiluokalle. Toinen kaksosista kuitenkin liikkuu pyörätuolilla. Asiasta on linjattu aikaisemmin opetus- ja varhaiskasvatuslautakunnan toimesta niin, että painotetun opetuksen koulukyydit maksetaan aina itse ja tätä on nyt tulkittu niin, että linjaus pätee myös tapaukseen, jossa lapsi kulkee vammansa vuoksi koulutaksilla. Myöskään liikuntavamman perusteella kyytiä ei saa muuhun kuin lähikouluun. Aika harvalla vanhemmalla on kuitenkaan varaa maksaa vuosikausia joka päivä taksikyytejä eli käytännössä lapsi ei voisi musiikkiluokalle mennä, vaikka kyseinen matka on tiettävästi suunnilleen yhtä pitkä kuin matka lähikouluun, jonne kunta taas kustantaa matkat. Olen ollut tästä yhteydessä eri tahoihin ja muotoillut muutosesityksen. Myös edustajamme opetus- ja varhaiskasvatuslautakunnassa ovat olleet asiassa aktiivisia. Kenenkään tahtotila ei varmasti ole, että liikuntavamma estäisi lapsen hakeutumisen musiikkiluokalle.

Kokonaisuudessaan kyseinen tapaus saa minut miettimään, miten paljon vammaisten yhdenvertaisuudessa on vielä Suomessa tekemistä. Ei ole lainkaan selvää, että yhdenvertaisuuslaki ja YK:n vammaissopimus ohjaavat toimintaa tai että erityislapsella/vammaisella henkilöllä nähtäisiin olevan erityislahjakkuuksia ja erityisiä tavoitteita siinä missä muillakin. Olen Otaniemessä 2005-2007 työskennellessäni toiminut vammaisyhdyshenkilönä ja muun muassa kirjoittanut vammaisen opiskelijan oppaan. Muistan näiltä ajoilta pohdinnat siitä, miten huomattavan esteellisiä monet korkeakoulut ovat. Ja nekin tilat, jotka ovat muokattu esteettömiksi, niin niissäkin on usein ajateltu, että vammainen henkilö on opiskelija – hän voi olla myös opettaja. Silloin ei riitä, että salin takaosassa on tilaa pyörätuolille.

Iloisena uutisena kerrottakoon lopuksi, että uusi valtuustoryhmämme on järjestäytynyt ja olemme jo tosiaan työstäneet tavoitteitamme valtuustosopimukseen (listaus tulevan valtuustokauden tavoitteista) sekä Espoo-tarinaan ja että uusi ryhmä on vähintään yhtä erinomainen kuin edellinenkin. Oman ryhmän välinen tuki ja henki on todella tärkeää, sillä politiikka on joukkuelaji ja yksin on mahdollista saada varsin vähän aikaan, mutta erinomaisessa ryhmässä hyvinkin paljon.


Kuvassa valtuustoryhmämme strategiapohdintaa sunnuntailta Urban Millin tiloista Otaniemestä.





Vappupuheeni Kivenlahden vappujuhlassa 1.5.2017

Hyvät vappujuhlan viettäjät,
en keksi mukavampaa paikkaa pitää vappupuhetta kuin tämä tilaisuus. Olen itse kivenlahtelainen ja suuresti kiintynyt tähän kaupunginosaan. Kun pian yhdeksän vuotta sitten päätimme hankkia täältä asunnon, niin ensiksi ihastelin merta ja luontoa. Hyvin pian aloin pitää tästä alueesta samasta syystä kuin ollessani Espoonlahdessa lukiossa 90-luvulla: Täällä on aivan kaikenlaisia ihmisiä. Ei ole mitään tiettyä kivenlahtelaistyyppiä, täällä ei tarvitse asettua mihinkään erityiseen muottiin. Kivenlahden yhteisöllisyys ei ole poissulkevaa.

Kivenlahti ei ole asuinalue, jossa asuminen on ensisijaisesti mahdollista esimerkiksi vain hyvätuloisille. Täällä on aivan kaikenlaisia koteja kunnan vuokra-asunnoista, asumisoikeus- ja eri hintaisiin omistusasuntoihin. Tietyllä tavalla Kivenlahti on mielestäni hyvin ihanteellinen asuinalue ja juuri sellainen alue, mihin kaupunkisuunnittelussa tulisi pyrkiä. Tänne voi muuttaa yksin, kaksin tai isompana perheenä ja viihtyä.

Monipuolisen asuntokannan ohella hyvään kaupunginosaan ja kaupunkiin tarvitaan myös riittävästi metsiä ja muuta lähiluontoa, toimivia peruspalveluita ja hyvää joukkoliikennettä. Metron liityntäliikenne pitää kerta kaikkiaan saada toimimaan hyvin. Kaavoituksessa pitää kiinnittää paljon huomiota viheralueiden maksimoimisen mahdollisuuksiin. Kaupungissakin tulee olla tilaa hengittää ja nauttia luonnosta.

Mitä muuta vielä tarvitsemme?
Tarvitsemme hyviä kouluja ja koulutuksen ja sivistyksen arvostamista. Suomen kaltainen maa pärjää vain koulutukseen panostamalla. Emme voi kilpailla työvoimakustannuksilla. Meidän täytyy panostaa laatuun ja korkeaan osaamiseen. Espoon kuntapäätöksenteossa onkin perinteisesti ymmärretty, että opetukseen kannattaa sijoittaa kaikilla koulutustasoilla. Jatkossa tämän tulisi näkyä myös nykyistä useammin terveellisinä ja turvallisina koulutiloina. Koulujen kosteusvauriot on tunnistettava nykyistä rivakammin ja myös korjaustahtia saatava nopeutettua.

Sivistys on myös itseisarvo, jota voisi tuoda mielestäni esille enemmän kuin nykyaikana tapahtuu. Laaja-alainen yleissivistys on jotain muuta kuin kykyä etsiä nopeasti internetistä tietoa. Koululaitoksemme tulisi herättää lapsissa uteliaisuus ja halu kärsivällisesti ottaa lisää selvää. Hyvä yleissivistys myös auttaa oppimaan menneisyyden virheistä ja ehkäisee toistamasta niitä ja kaiken kaikkiaan auttaa hahmottamaan sitä, mihin tämä yhteiskunta on menossa.

Ääriajattelu ja ihmisten jakautuminen eri ryhmiin on huolestuttavasti voimistunut Euroopassa ja muualla maailmassa. Meidän pitää kyetä tunnistamaan ne kehityskulut, jotka ovat aiemmin historiassa johtaneet pahaan ja pysäyttämään ne ajoissa. Hyvä yleissivistys auttaa näkemään syy-seuraus -suhteita sekä lisää ymmärrystä ja sitä kautta empatiaa muita ihmisiä kohtaan.

Meidän pitää edistää sellaista koululaitosta ja yhteiskuntaa, joka kannustaa kriittiseen ajatteluun ja opettaa muodostamaan asioista oman näkemyksen. Kyky etsiä totuutta ja arvioida kriittisesti saamaansa tietoa tuntuu olevan koko ajan tärkeämpi. Esimerkiksi Yhdysvaltojen presidentinvaalien tulokseen tiettävästi vaikuttivat niin sanotut valeuutiset. Suomessa politiikkaa tulee tehdä tutkittuun tietoon perustuen ja se vaatii koko väestöltä yleistä medialukutaitoa ja kykyä ymmärtää yhteiskunnallisia ilmiöitä ja kykyä asettaa ne kontekstiinsa.

Tieteen ja yleissivistykseen arvostamiseen liittyy kulttuurin ja taiteen arvostaminen. Taide tuo esille vaihtoehtoisia näkökulmia ja auttaa näkemään asioita toisin ja myös lisää empatiakykyä. Kyky samastua eri ikäisiin, eri elämäntilanteessa oleviin ja eri kulttuuripiireistä kotoisin oleviin ihmisiin on mittaamattoman tärkeä. Paitsi, että se on globaalissa maailmassa melkeinpä välttämättömyys, niin se on myös yksi tae sille, että esimerkiksi vanhusten ja vammaisten hyvinvointiin panostetaan. Kyetään samastumaan heidän elämäntilanteeseensa ja ollaan valmiita toimimaan heidän hyvinvointinsa puolesta.

Itse rakastan kirjastoja. Muistan vieläkin Olarin kirjastossa vallinneen hiljaisen huminan lapsuudestani. Vietin kirjastossa ja sieltä lainaamieni kirjojen parissa huomattavan paljon aikaa ja toivon, että vastaava on mahdollista kaikille lapsille. Kirjat ovat tie toisiin maailmoihin, menneisiin ja tuleviin. Kirjat ovat mahdollisuus poistua tästä hetkestä, nähdä vaikeiden aikojen ylitse ja ymmärtää, että ajasta ja maasta riippumatta ihmisillä on hyvin samanlaisia toiveita ja haaveita. Aluekirjaston valmistuminen Lippulaivaan joidenkin vuosien päästä on hieno asia, mutta mielestäni Kivenlahdessa ja Soukassa tulisi jatkossakin olla jonkinlaiset kirjastotilat. Näiltä alueilta matka Lippulaivaan on turhan pitkä alakouluikäisille lapsille ja vanhuksille. Kirjojen lukemiseen kannustamisessa yhdistyy tieteen ja taiteen parhaat puolet ja kirjaston tulisi olla jokaisen lapsen ulottuvilla.

Toivon myös, että Lippulaivaan saadaan hyvä alueellinen kulttuuritila paikallisten teatteri- musiikki- ja muiden ryhmien harjoittelu- ja esiintymispaikaksi ja näistä tiloista tulee olemaan meille kaikille paljon iloa. Suomessa taidetta ja kulttuuria joutuu edelleen joskus puolustamaan. Niitä pidetään herkästi elitistisenä, vaikka niiden tulisi voida olla osa kaikkien ihmisten elämää pikkulapsista laitoshoidossa oleviin vanhuksiin. Kaikilla tulisi myös olla mahdollisuus itse saada tehdä jotain luovaa. Taide on väline sekä kokea iloa että käsitellä vaikeita asioita.

Viimeisempänä mutta ei vähäisempänä tarvitsemme myös uskoa tulevaan. Nyt viimein Suomen talous on osoittanut elpymisen merkkejä ja toivotaan, että tästä vuodesta alkavat talouden suhteen valoisammat ajat ja mahdollisimman monille niistä espoolaisista, joita viime vuosien taantuma on koskettanut, löytyy entistä paremmin työtä ja toimeentuloa. Haluan toivottaa kaikille oikein iloista vappua ja ihanaa kevättä ja kesää! Nautitaan Kivenlahden kauniista luonnosta.

Hyvät vappujuhlan viettäjät,
en keksi mukavampaa paikkaa pitää vappupuhetta kuin tämä tilaisuus. Olen itse kivenlahtelainen ja suuresti kiintynyt tähän kaupunginosaan. Kun pian yhdeksän vuotta sitten päätimme hankkia täältä asunnon, niin ensiksi ihastelin merta ja luontoa. Hyvin pian aloin pitää tästä alueesta samasta syystä kuin ollessani Espoonlahdessa lukiossa 90-luvulla: Täällä on aivan kaikenlaisia ihmisiä. Ei ole mitään tiettyä kivenlahtelaistyyppiä, täällä ei tarvitse asettua mihinkään erityiseen muottiin. Kivenlahden yhteisöllisyys ei ole poissulkevaa.

Kivenlahti ei ole asuinalue, jossa asuminen on ensisijaisesti mahdollista esimerkiksi vain hyvätuloisille. Täällä on aivan kaikenlaisia koteja kunnan vuokra-asunnoista, asumisoikeus- ja eri hintaisiin omistusasuntoihin. Tietyllä tavalla Kivenlahti on mielestäni hyvin ihanteellinen asuinalue ja juuri sellainen alue, mihin kaupunkisuunnittelussa tulisi pyrkiä. Tänne voi muuttaa yksin, kaksin tai isompana perheenä ja viihtyä.

Monipuolisen asuntokannan ohella hyvään kaupunginosaan ja kaupunkiin tarvitaan myös riittävästi metsiä ja muuta lähiluontoa, toimivia peruspalveluita ja hyvää joukkoliikennettä. Metron liityntäliikenne pitää kerta kaikkiaan saada toimimaan hyvin. Kaavoituksessa pitää kiinnittää paljon huomiota viheralueiden maksimoimisen mahdollisuuksiin. Kaupungissakin tulee olla tilaa hengittää ja nauttia luonnosta.

Mitä muuta vielä tarvitsemme?
Tarvitsemme hyviä kouluja ja koulutuksen ja sivistyksen arvostamista. Suomen kaltainen maa pärjää vain koulutukseen panostamalla. Emme voi kilpailla työvoimakustannuksilla. Meidän täytyy panostaa laatuun ja korkeaan osaamiseen. Espoon kuntapäätöksenteossa onkin perinteisesti ymmärretty, että opetukseen kannattaa sijoittaa kaikilla koulutustasoilla. Jatkossa tämän tulisi näkyä myös nykyistä useammin terveellisinä ja turvallisina koulutiloina. Koulujen kosteusvauriot on tunnistettava nykyistä rivakammin ja myös korjaustahtia saatava nopeutettua.

Sivistys on myös itseisarvo, jota voisi tuoda mielestäni esille enemmän kuin nykyaikana tapahtuu. Laaja-alainen yleissivistys on jotain muuta kuin kykyä etsiä nopeasti internetistä tietoa. Koululaitoksemme tulisi herättää lapsissa uteliaisuus ja halu kärsivällisesti ottaa lisää selvää. Hyvä yleissivistys myös auttaa oppimaan menneisyyden virheistä ja ehkäisee toistamasta niitä ja kaiken kaikkiaan auttaa hahmottamaan sitä, mihin tämä yhteiskunta on menossa.

Ääriajattelu ja ihmisten jakautuminen eri ryhmiin on huolestuttavasti voimistunut Euroopassa ja muualla maailmassa. Meidän pitää kyetä tunnistamaan ne kehityskulut, jotka ovat aiemmin historiassa johtaneet pahaan ja pysäyttämään ne ajoissa. Hyvä yleissivistys auttaa näkemään syy-seuraus -suhteita sekä lisää ymmärrystä ja sitä kautta empatiaa muita ihmisiä kohtaan.

Meidän pitää edistää sellaista koululaitosta ja yhteiskuntaa, joka kannustaa kriittiseen ajatteluun ja opettaa muodostamaan asioista oman näkemyksen. Kyky etsiä totuutta ja arvioida kriittisesti saamaansa tietoa tuntuu olevan koko ajan tärkeämpi. Esimerkiksi Yhdysvaltojen presidentinvaalien tulokseen tiettävästi vaikuttivat niin sanotut valeuutiset. Suomessa politiikkaa tulee tehdä tutkittuun tietoon perustuen ja se vaatii koko väestöltä yleistä medialukutaitoa ja kykyä ymmärtää yhteiskunnallisia ilmiöitä ja kykyä asettaa ne kontekstiinsa.

Tieteen ja yleissivistykseen arvostamiseen liittyy kulttuurin ja taiteen arvostaminen. Taide tuo esille vaihtoehtoisia näkökulmia ja auttaa näkemään asioita toisin ja myös lisää empatiakykyä. Kyky samastua eri ikäisiin, eri elämäntilanteessa oleviin ja eri kulttuuripiireistä kotoisin oleviin ihmisiin on mittaamattoman tärkeä. Paitsi, että se on globaalissa maailmassa melkeinpä välttämättömyys, niin se on myös yksi tae sille, että esimerkiksi vanhusten ja vammaisten hyvinvointiin panostetaan. Kyetään samastumaan heidän elämäntilanteeseensa ja ollaan valmiita toimimaan heidän hyvinvointinsa puolesta.

Itse rakastan kirjastoja. Muistan vieläkin Olarin kirjastossa vallinneen hiljaisen huminan lapsuudestani. Vietin kirjastossa ja sieltä lainaamieni kirjojen parissa huomattavan paljon aikaa ja toivon, että vastaava on mahdollista kaikille lapsille. Kirjat ovat tie toisiin maailmoihin, menneisiin ja tuleviin. Kirjat ovat mahdollisuus poistua tästä hetkestä, nähdä vaikeiden aikojen ylitse ja ymmärtää, että ajasta ja maasta riippumatta ihmisillä on hyvin samanlaisia toiveita ja haaveita. Aluekirjaston valmistuminen Lippulaivaan joidenkin vuosien päästä on hieno asia, mutta mielestäni Kivenlahdessa ja Soukassa tulisi jatkossakin olla jonkinlaiset kirjastotilat. Näiltä alueilta matka Lippulaivaan on turhan pitkä alakouluikäisille lapsille ja vanhuksille. Kirjojen lukemiseen kannustamisessa yhdistyy tieteen ja taiteen parhaat puolet ja kirjaston tulisi olla jokaisen lapsen ulottuvilla.

Toivon myös, että Lippulaivaan saadaan hyvä alueellinen kulttuuritila paikallisten teatteri- musiikki- ja muiden ryhmien harjoittelu- ja esiintymispaikaksi ja näistä tiloista tulee olemaan meille kaikille paljon iloa. Suomessa taidetta ja kulttuuria joutuu edelleen joskus puolustamaan. Niitä pidetään herkästi elitistisenä, vaikka niiden tulisi voida olla osa kaikkien ihmisten elämää pikkulapsista laitoshoidossa oleviin vanhuksiin. Kaikilla tulisi myös olla mahdollisuus itse saada tehdä jotain luovaa. Taide on väline sekä kokea iloa että käsitellä vaikeita asioita.

Viimeisempänä mutta ei vähäisempänä tarvitsemme myös uskoa tulevaan. Nyt viimein Suomen talous on osoittanut elpymisen merkkejä ja toivotaan, että tästä vuodesta alkavat talouden suhteen valoisammat ajat ja mahdollisimman monille niistä espoolaisista, joita viime vuosien taantuma on koskettanut, löytyy entistä paremmin työtä ja toimeentuloa. Haluan toivottaa kaikille oikein iloista vappua ja ihanaa kevättä ja kesää! Nautitaan Kivenlahden kauniista luonnosta.

Vappupuheeni Kivenlahden vappujuhlassa 1.5.2017

Hyvät vappujuhlan viettäjät,
en keksi mukavampaa paikkaa pitää vappupuhetta kuin tämä tilaisuus. Olen itse kivenlahtelainen ja suuresti kiintynyt tähän kaupunginosaan. Kun pian yhdeksän vuotta sitten päätimme hankkia täältä asunnon, niin ensiksi ihastelin merta ja luontoa. Hyvin pian aloin pitää tästä alueesta samasta syystä kuin ollessani Espoonlahdessa lukiossa 90-luvulla: Täällä on aivan kaikenlaisia ihmisiä. Ei ole mitään tiettyä kivenlahtelaistyyppiä, täällä ei tarvitse asettua mihinkään erityiseen muottiin. Kivenlahden yhteisöllisyys ei ole poissulkevaa.

Kivenlahti ei ole asuinalue, jossa asuminen on ensisijaisesti mahdollista esimerkiksi vain hyvätuloisille. Täällä on aivan kaikenlaisia koteja kunnan vuokra-asunnoista, asumisoikeus- ja eri hintaisiin omistusasuntoihin. Tietyllä tavalla Kivenlahti on mielestäni hyvin ihanteellinen asuinalue ja juuri sellainen alue, mihin kaupunkisuunnittelussa tulisi pyrkiä. Tänne voi muuttaa yksin, kaksin tai isompana perheenä ja viihtyä.

Monipuolisen asuntokannan ohella hyvään kaupunginosaan ja kaupunkiin tarvitaan myös riittävästi metsiä ja muuta lähiluontoa, toimivia peruspalveluita ja hyvää joukkoliikennettä. Metron liityntäliikenne pitää kerta kaikkiaan saada toimimaan hyvin. Kaavoituksessa pitää kiinnittää paljon huomiota viheralueiden maksimoimisen mahdollisuuksiin. Kaupungissakin tulee olla tilaa hengittää ja nauttia luonnosta.

Mitä muuta vielä tarvitsemme?
Tarvitsemme hyviä kouluja ja koulutuksen ja sivistyksen arvostamista. Suomen kaltainen maa pärjää vain koulutukseen panostamalla. Emme voi kilpailla työvoimakustannuksilla. Meidän täytyy panostaa laatuun ja korkeaan osaamiseen. Espoon kuntapäätöksenteossa onkin perinteisesti ymmärretty, että opetukseen kannattaa sijoittaa kaikilla koulutustasoilla. Jatkossa tämän tulisi näkyä myös nykyistä useammin terveellisinä ja turvallisina koulutiloina. Koulujen kosteusvauriot on tunnistettava nykyistä rivakammin ja myös korjaustahtia saatava nopeutettua.

Sivistys on myös itseisarvo, jota voisi tuoda mielestäni esille enemmän kuin nykyaikana tapahtuu. Laaja-alainen yleissivistys on jotain muuta kuin kykyä etsiä nopeasti internetistä tietoa. Koululaitoksemme tulisi herättää lapsissa uteliaisuus ja halu kärsivällisesti ottaa lisää selvää. Hyvä yleissivistys myös auttaa oppimaan menneisyyden virheistä ja ehkäisee toistamasta niitä ja kaiken kaikkiaan auttaa hahmottamaan sitä, mihin tämä yhteiskunta on menossa.

Ääriajattelu ja ihmisten jakautuminen eri ryhmiin on huolestuttavasti voimistunut Euroopassa ja muualla maailmassa. Meidän pitää kyetä tunnistamaan ne kehityskulut, jotka ovat aiemmin historiassa johtaneet pahaan ja pysäyttämään ne ajoissa. Hyvä yleissivistys auttaa näkemään syy-seuraus -suhteita sekä lisää ymmärrystä ja sitä kautta empatiaa muita ihmisiä kohtaan.

Meidän pitää edistää sellaista koululaitosta ja yhteiskuntaa, joka kannustaa kriittiseen ajatteluun ja opettaa muodostamaan asioista oman näkemyksen. Kyky etsiä totuutta ja arvioida kriittisesti saamaansa tietoa tuntuu olevan koko ajan tärkeämpi. Esimerkiksi Yhdysvaltojen presidentinvaalien tulokseen tiettävästi vaikuttivat niin sanotut valeuutiset. Suomessa politiikkaa tulee tehdä tutkittuun tietoon perustuen ja se vaatii koko väestöltä yleistä medialukutaitoa ja kykyä ymmärtää yhteiskunnallisia ilmiöitä ja kykyä asettaa ne kontekstiinsa.

Tieteen ja yleissivistykseen arvostamiseen liittyy kulttuurin ja taiteen arvostaminen. Taide tuo esille vaihtoehtoisia näkökulmia ja auttaa näkemään asioita toisin ja myös lisää empatiakykyä. Kyky samastua eri ikäisiin, eri elämäntilanteessa oleviin ja eri kulttuuripiireistä kotoisin oleviin ihmisiin on mittaamattoman tärkeä. Paitsi, että se on globaalissa maailmassa melkeinpä välttämättömyys, niin se on myös yksi tae sille, että esimerkiksi vanhusten ja vammaisten hyvinvointiin panostetaan. Kyetään samastumaan heidän elämäntilanteeseensa ja ollaan valmiita toimimaan heidän hyvinvointinsa puolesta.

Itse rakastan kirjastoja. Muistan vieläkin Olarin kirjastossa vallinneen hiljaisen huminan lapsuudestani. Vietin kirjastossa ja sieltä lainaamieni kirjojen parissa huomattavan paljon aikaa ja toivon, että vastaava on mahdollista kaikille lapsille. Kirjat ovat tie toisiin maailmoihin, menneisiin ja tuleviin. Kirjat ovat mahdollisuus poistua tästä hetkestä, nähdä vaikeiden aikojen ylitse ja ymmärtää, että ajasta ja maasta riippumatta ihmisillä on hyvin samanlaisia toiveita ja haaveita. Aluekirjaston valmistuminen Lippulaivaan joidenkin vuosien päästä on hieno asia, mutta mielestäni Kivenlahdessa ja Soukassa tulisi jatkossakin olla jonkinlaiset kirjastotilat. Näiltä alueilta matka Lippulaivaan on turhan pitkä alakouluikäisille lapsille ja vanhuksille. Kirjojen lukemiseen kannustamisessa yhdistyy tieteen ja taiteen parhaat puolet ja kirjaston tulisi olla jokaisen lapsen ulottuvilla.

Toivon myös, että Lippulaivaan saadaan hyvä alueellinen kulttuuritila paikallisten teatteri- musiikki- ja muiden ryhmien harjoittelu- ja esiintymispaikaksi ja näistä tiloista tulee olemaan meille kaikille paljon iloa. Suomessa taidetta ja kulttuuria joutuu edelleen joskus puolustamaan. Niitä pidetään herkästi elitistisenä, vaikka niiden tulisi voida olla osa kaikkien ihmisten elämää pikkulapsista laitoshoidossa oleviin vanhuksiin. Kaikilla tulisi myös olla mahdollisuus itse saada tehdä jotain luovaa. Taide on väline sekä kokea iloa että käsitellä vaikeita asioita.

Viimeisempänä mutta ei vähäisempänä tarvitsemme myös uskoa tulevaan. Nyt viimein Suomen talous on osoittanut elpymisen merkkejä ja toivotaan, että tästä vuodesta alkavat talouden suhteen valoisammat ajat ja mahdollisimman monille niistä espoolaisista, joita viime vuosien taantuma on koskettanut, löytyy entistä paremmin työtä ja toimeentuloa. Haluan toivottaa kaikille oikein iloista vappua ja ihanaa kevättä ja kesää! Nautitaan Kivenlahden kauniista luonnosta.

Hyvät vappujuhlan viettäjät,
en keksi mukavampaa paikkaa pitää vappupuhetta kuin tämä tilaisuus. Olen itse kivenlahtelainen ja suuresti kiintynyt tähän kaupunginosaan. Kun pian yhdeksän vuotta sitten päätimme hankkia täältä asunnon, niin ensiksi ihastelin merta ja luontoa. Hyvin pian aloin pitää tästä alueesta samasta syystä kuin ollessani Espoonlahdessa lukiossa 90-luvulla: Täällä on aivan kaikenlaisia ihmisiä. Ei ole mitään tiettyä kivenlahtelaistyyppiä, täällä ei tarvitse asettua mihinkään erityiseen muottiin. Kivenlahden yhteisöllisyys ei ole poissulkevaa.

Kivenlahti ei ole asuinalue, jossa asuminen on ensisijaisesti mahdollista esimerkiksi vain hyvätuloisille. Täällä on aivan kaikenlaisia koteja kunnan vuokra-asunnoista, asumisoikeus- ja eri hintaisiin omistusasuntoihin. Tietyllä tavalla Kivenlahti on mielestäni hyvin ihanteellinen asuinalue ja juuri sellainen alue, mihin kaupunkisuunnittelussa tulisi pyrkiä. Tänne voi muuttaa yksin, kaksin tai isompana perheenä ja viihtyä.

Monipuolisen asuntokannan ohella hyvään kaupunginosaan ja kaupunkiin tarvitaan myös riittävästi metsiä ja muuta lähiluontoa, toimivia peruspalveluita ja hyvää joukkoliikennettä. Metron liityntäliikenne pitää kerta kaikkiaan saada toimimaan hyvin. Kaavoituksessa pitää kiinnittää paljon huomiota viheralueiden maksimoimisen mahdollisuuksiin. Kaupungissakin tulee olla tilaa hengittää ja nauttia luonnosta.

Mitä muuta vielä tarvitsemme?
Tarvitsemme hyviä kouluja ja koulutuksen ja sivistyksen arvostamista. Suomen kaltainen maa pärjää vain koulutukseen panostamalla. Emme voi kilpailla työvoimakustannuksilla. Meidän täytyy panostaa laatuun ja korkeaan osaamiseen. Espoon kuntapäätöksenteossa onkin perinteisesti ymmärretty, että opetukseen kannattaa sijoittaa kaikilla koulutustasoilla. Jatkossa tämän tulisi näkyä myös nykyistä useammin terveellisinä ja turvallisina koulutiloina. Koulujen kosteusvauriot on tunnistettava nykyistä rivakammin ja myös korjaustahtia saatava nopeutettua.

Sivistys on myös itseisarvo, jota voisi tuoda mielestäni esille enemmän kuin nykyaikana tapahtuu. Laaja-alainen yleissivistys on jotain muuta kuin kykyä etsiä nopeasti internetistä tietoa. Koululaitoksemme tulisi herättää lapsissa uteliaisuus ja halu kärsivällisesti ottaa lisää selvää. Hyvä yleissivistys myös auttaa oppimaan menneisyyden virheistä ja ehkäisee toistamasta niitä ja kaiken kaikkiaan auttaa hahmottamaan sitä, mihin tämä yhteiskunta on menossa.

Ääriajattelu ja ihmisten jakautuminen eri ryhmiin on huolestuttavasti voimistunut Euroopassa ja muualla maailmassa. Meidän pitää kyetä tunnistamaan ne kehityskulut, jotka ovat aiemmin historiassa johtaneet pahaan ja pysäyttämään ne ajoissa. Hyvä yleissivistys auttaa näkemään syy-seuraus -suhteita sekä lisää ymmärrystä ja sitä kautta empatiaa muita ihmisiä kohtaan.

Meidän pitää edistää sellaista koululaitosta ja yhteiskuntaa, joka kannustaa kriittiseen ajatteluun ja opettaa muodostamaan asioista oman näkemyksen. Kyky etsiä totuutta ja arvioida kriittisesti saamaansa tietoa tuntuu olevan koko ajan tärkeämpi. Esimerkiksi Yhdysvaltojen presidentinvaalien tulokseen tiettävästi vaikuttivat niin sanotut valeuutiset. Suomessa politiikkaa tulee tehdä tutkittuun tietoon perustuen ja se vaatii koko väestöltä yleistä medialukutaitoa ja kykyä ymmärtää yhteiskunnallisia ilmiöitä ja kykyä asettaa ne kontekstiinsa.

Tieteen ja yleissivistykseen arvostamiseen liittyy kulttuurin ja taiteen arvostaminen. Taide tuo esille vaihtoehtoisia näkökulmia ja auttaa näkemään asioita toisin ja myös lisää empatiakykyä. Kyky samastua eri ikäisiin, eri elämäntilanteessa oleviin ja eri kulttuuripiireistä kotoisin oleviin ihmisiin on mittaamattoman tärkeä. Paitsi, että se on globaalissa maailmassa melkeinpä välttämättömyys, niin se on myös yksi tae sille, että esimerkiksi vanhusten ja vammaisten hyvinvointiin panostetaan. Kyetään samastumaan heidän elämäntilanteeseensa ja ollaan valmiita toimimaan heidän hyvinvointinsa puolesta.

Itse rakastan kirjastoja. Muistan vieläkin Olarin kirjastossa vallinneen hiljaisen huminan lapsuudestani. Vietin kirjastossa ja sieltä lainaamieni kirjojen parissa huomattavan paljon aikaa ja toivon, että vastaava on mahdollista kaikille lapsille. Kirjat ovat tie toisiin maailmoihin, menneisiin ja tuleviin. Kirjat ovat mahdollisuus poistua tästä hetkestä, nähdä vaikeiden aikojen ylitse ja ymmärtää, että ajasta ja maasta riippumatta ihmisillä on hyvin samanlaisia toiveita ja haaveita. Aluekirjaston valmistuminen Lippulaivaan joidenkin vuosien päästä on hieno asia, mutta mielestäni Kivenlahdessa ja Soukassa tulisi jatkossakin olla jonkinlaiset kirjastotilat. Näiltä alueilta matka Lippulaivaan on turhan pitkä alakouluikäisille lapsille ja vanhuksille. Kirjojen lukemiseen kannustamisessa yhdistyy tieteen ja taiteen parhaat puolet ja kirjaston tulisi olla jokaisen lapsen ulottuvilla.

Toivon myös, että Lippulaivaan saadaan hyvä alueellinen kulttuuritila paikallisten teatteri- musiikki- ja muiden ryhmien harjoittelu- ja esiintymispaikaksi ja näistä tiloista tulee olemaan meille kaikille paljon iloa. Suomessa taidetta ja kulttuuria joutuu edelleen joskus puolustamaan. Niitä pidetään herkästi elitistisenä, vaikka niiden tulisi voida olla osa kaikkien ihmisten elämää pikkulapsista laitoshoidossa oleviin vanhuksiin. Kaikilla tulisi myös olla mahdollisuus itse saada tehdä jotain luovaa. Taide on väline sekä kokea iloa että käsitellä vaikeita asioita.

Viimeisempänä mutta ei vähäisempänä tarvitsemme myös uskoa tulevaan. Nyt viimein Suomen talous on osoittanut elpymisen merkkejä ja toivotaan, että tästä vuodesta alkavat talouden suhteen valoisammat ajat ja mahdollisimman monille niistä espoolaisista, joita viime vuosien taantuma on koskettanut, löytyy entistä paremmin työtä ja toimeentuloa. Haluan toivottaa kaikille oikein iloista vappua ja ihanaa kevättä ja kesää! Nautitaan Kivenlahden kauniista luonnosta.