Espoonlahden Vihreät – ELVI ry

No man is an island



26.2.2013 Helsingin Sanomissa julkaistu kolumni Johda sinä itseäsi herätti ajatuksia.
Kirjoittajan mukaan "jokainen on vastuussa omasta onnellisuudestaan". 

Kirjoitus perustuu positiivisen psykologian ja kognitiivisen lähestymistavan perusajatuksiin siitä, että ihminen voi vaikuttaa omiin ajatuksiinsa ja valita suhtautumistapansa asioihin. Kirjoittaja kertoo, että ainaisen murehtimisen ja muiden tai yhteiskunnan syyttämisen sijasta olisi syytä katsoa peiliin ja opetella vaikuttamaan omaan mielialaansa tai kuten kirjoittaja sanoo, johtamaan itse itseään. Hän itse oli hyötynyt sellaisista teeseistä kuin "Päästä irti - älä haudo vihaa sisälläsi." "Ole kiitollinen - keskity hyvään." "Anna anteeksi - älä anna kokemasi vääryyden haitata itseäsi." "Hyväksy se, mihin et voi vaikuttaa. Heittäydy siihen, mihin voit vaikuttaa."

Huomaan tulkitsevani  kolumnin kahdella eri tavalla - joko myönteisesti tai kielteisesti, enkä toistaiseksi pysty valitsemaan suhtautumistapaani. Kielteisen suhtautumisen aiheuttaa erityisesti tämä kappale ja sen lopusta löytyvä johtopäätös: "En usko olevani ainoa, joka kamppailee oman mielen hallinnan kanssa. Ympärillä näkee ihmisiä, jotka paisuttelevat murheitaan, syyttävät joka ongelmasta muita tai ottavat kaiken niin raskaasti, että elämä alkaa ahdistaa. Yhteiskunnassa se näkyy: masennusta, itsemurhia, stressiä, kaikkeen kohdistuvaa vihaa."

Mutta ensiksi ne hyvät asiat: 

On tärkeää tuoda esille sitä, että omiin ajatuksiin, tunteisiin ja toimintatapoihin voi todella oppia vaikuttamaan ja itsestä on tärkeää pitää huolta. Esimerkiksi Depressiokouluissa opitaan niitä keinoja, joilla toistuvia masennuskausia voi yrittää torjua. Puuttua synkkiin ajatuksiin ennen kuin ne saavat vallan. Kirjoittaja on oikeassa siinä, että omien tunteiden ja ajatusten tunnistamista olisi kaikkien syytä opetella jo koulussa sen sijaan, että tämä tapahtuisi vasta ongelmien ilmetessä psykoterapiassa. Kyky käsitellä esimerkiksi vihan tunteita hyödyttää varmasti sekä itseä että läheisiä. 

Sitten ne asiat, mitä jäin kolumnissa hautomaan.

Masennusta sairastaville saatetaan yhä sanoa, että "ota itseäsi niskasta kiinni". Kolumnin voi lukea myös niin, että "kaikki on itsestä kiinni". Masennus on kuitenkin sairaus. Kyllä, yksi hoitokeinoista on oppia vaikuttamaan omiin ajatuksiin, mutta se ei käy aivan niin yksinkertaisesti kuin kolumnissa -ehkä vahingossa- annetaan ymmärtää. Ihmiset eivät myöskään masennu siksi, että "ulko-ovella päälle vyöryy pimeys, jalkakäytävä on jäätikkö ja pysäkillä bussi roiskauttaa loskat nilkoillesi." Näissä on kyse arkipäivän harmituksista. 

Kirjoituksessa mainitaan mielialaa laskevina tekijöinä arkiset ärsytyksenaiheet, mutta siinä ei mainita sitä, että ihmisillä on erilainen elämänhistoria, erilaisia elämänkokemuksia. Erilainen lapsuuden kasvuympäristö. Erilaiset geenit. Erilainen elämänpiiri ja ihmisiä ympärillä. Varallisuuseroja. 

Vaikka kaksi ihmistä kokisi saman tapahtuman (ja osa meistä myös kokee suurempia tragedioita kuin toiset) niin silti heillä voi olla keskenään erilaiset edellytykset selvitä tapahtuman kanssa. Toinen voi esimerkiksi saada paljon enemmän ulkopuolista tukea kuin toinen.

Kolumnin suurin ongelma on mielestäni siinä, että se on kirjoitettu maassa, jossa on vahva yksinpärjäämisen kulttuuri ja usko siihen, että onnistuminen ja epäonnistuminen ovat yksilön itsensä ansiota tai syytä.

Kirjoittajan mainitsemiin masennusdiagnooseihin ja itsemurhien määriin vaikuttaa kuitenkin myös se, että mielenterveysongelmat koetaan häpeänä, vaikeita tapahtumia kohdattaessa niitä ei käsitellä läheisten tai ammattilaisten ja omasta pahasta olosta ei puhuta, koska menestymisen ja pärjäämisen eetos on niin vahva. Lama-aikana itsemurhat vähenevät. Ehkä siksi, että silloin näkyy, että muillakin menee huonosti. 

Kolumnia ovat jakaneet sosiaalisessa mediassa myös hyvinvointivaltioon-ei-niin-innostuneesti-suhtautuvat ihmiset  esimerkkinä siitä, että "jos ihmiset vain ottaisivat vastuun itsestään, emme tarvitsisi erilaisia palveluita".

Itse toivon, että kirjoittaja tarkoitti, että omiin ajatuksiin vaikuttamaan oppiminen on vain yksi keino pitää itsestä huolta. Vaikka olisi kuinka taitava muuttamaan omaa suhtautumistaan, niin muita ihmisiä, ystäviä tai ammattiapua, tarvitaan silti monessa tilanteessa.

Loppukaneettina täytyy vielä sanoa, että luulen maailman tarvitsevan myös ihmisiä, jotka ottavat asiat raskaasti. Jokainen meistä varmaan tuntee ihmisiä, jotka ovat hämmentävän huolettomia, kevyitä, iloisia ystäviä ja vanhempia. Jostain syistä näitä ihmisiä tuntuu usein yhdistävän se, että he eivät lue Hesaria eivätkä ole yhteiskunnallisesti aktiivisia. Jos kukaan ei koskaan ahdistuisi mistään, mikään tuskin muuttuisi, edes silloin kun se olisi tarpeellista.



26.2.2013 Helsingin Sanomissa julkaistu kolumni Johda sinä itseäsi herätti ajatuksia.
Kirjoittajan mukaan "jokainen on vastuussa omasta onnellisuudestaan". 

Kirjoitus perustuu positiivisen psykologian ja kognitiivisen lähestymistavan perusajatuksiin siitä, että ihminen voi vaikuttaa omiin ajatuksiinsa ja valita suhtautumistapansa asioihin. Kirjoittaja kertoo, että ainaisen murehtimisen ja muiden tai yhteiskunnan syyttämisen sijasta olisi syytä katsoa peiliin ja opetella vaikuttamaan omaan mielialaansa tai kuten kirjoittaja sanoo, johtamaan itse itseään. Hän itse oli hyötynyt sellaisista teeseistä kuin "Päästä irti - älä haudo vihaa sisälläsi." "Ole kiitollinen - keskity hyvään." "Anna anteeksi - älä anna kokemasi vääryyden haitata itseäsi." "Hyväksy se, mihin et voi vaikuttaa. Heittäydy siihen, mihin voit vaikuttaa."

Huomaan tulkitsevani  kolumnin kahdella eri tavalla - joko myönteisesti tai kielteisesti, enkä toistaiseksi pysty valitsemaan suhtautumistapaani. Kielteisen suhtautumisen aiheuttaa erityisesti tämä kappale ja sen lopusta löytyvä johtopäätös: "En usko olevani ainoa, joka kamppailee oman mielen hallinnan kanssa. Ympärillä näkee ihmisiä, jotka paisuttelevat murheitaan, syyttävät joka ongelmasta muita tai ottavat kaiken niin raskaasti, että elämä alkaa ahdistaa. Yhteiskunnassa se näkyy: masennusta, itsemurhia, stressiä, kaikkeen kohdistuvaa vihaa."

Mutta ensiksi ne hyvät asiat: 

On tärkeää tuoda esille sitä, että omiin ajatuksiin, tunteisiin ja toimintatapoihin voi todella oppia vaikuttamaan ja itsestä on tärkeää pitää huolta. Esimerkiksi Depressiokouluissa opitaan niitä keinoja, joilla toistuvia masennuskausia voi yrittää torjua. Puuttua synkkiin ajatuksiin ennen kuin ne saavat vallan. Kirjoittaja on oikeassa siinä, että omien tunteiden ja ajatusten tunnistamista olisi kaikkien syytä opetella jo koulussa sen sijaan, että tämä tapahtuisi vasta ongelmien ilmetessä psykoterapiassa. Kyky käsitellä esimerkiksi vihan tunteita hyödyttää varmasti sekä itseä että läheisiä. 

Sitten ne asiat, mitä jäin kolumnissa hautomaan.

Masennusta sairastaville saatetaan yhä sanoa, että "ota itseäsi niskasta kiinni". Kolumnin voi lukea myös niin, että "kaikki on itsestä kiinni". Masennus on kuitenkin sairaus. Kyllä, yksi hoitokeinoista on oppia vaikuttamaan omiin ajatuksiin, mutta se ei käy aivan niin yksinkertaisesti kuin kolumnissa -ehkä vahingossa- annetaan ymmärtää. Ihmiset eivät myöskään masennu siksi, että "ulko-ovella päälle vyöryy pimeys, jalkakäytävä on jäätikkö ja pysäkillä bussi roiskauttaa loskat nilkoillesi." Näissä on kyse arkipäivän harmituksista. 

Kirjoituksessa mainitaan mielialaa laskevina tekijöinä arkiset ärsytyksenaiheet, mutta siinä ei mainita sitä, että ihmisillä on erilainen elämänhistoria, erilaisia elämänkokemuksia. Erilainen lapsuuden kasvuympäristö. Erilaiset geenit. Erilainen elämänpiiri ja ihmisiä ympärillä. Varallisuuseroja. 

Vaikka kaksi ihmistä kokisi saman tapahtuman (ja osa meistä myös kokee suurempia tragedioita kuin toiset) niin silti heillä voi olla keskenään erilaiset edellytykset selvitä tapahtuman kanssa. Toinen voi esimerkiksi saada paljon enemmän ulkopuolista tukea kuin toinen.

Kolumnin suurin ongelma on mielestäni siinä, että se on kirjoitettu maassa, jossa on vahva yksinpärjäämisen kulttuuri ja usko siihen, että onnistuminen ja epäonnistuminen ovat yksilön itsensä ansiota tai syytä.

Kirjoittajan mainitsemiin masennusdiagnooseihin ja itsemurhien määriin vaikuttaa kuitenkin myös se, että mielenterveysongelmat koetaan häpeänä, vaikeita tapahtumia kohdattaessa niitä ei käsitellä läheisten tai ammattilaisten ja omasta pahasta olosta ei puhuta, koska menestymisen ja pärjäämisen eetos on niin vahva. Lama-aikana itsemurhat vähenevät. Ehkä siksi, että silloin näkyy, että muillakin menee huonosti. 

Kolumnia ovat jakaneet sosiaalisessa mediassa myös hyvinvointivaltioon-ei-niin-innostuneesti-suhtautuvat ihmiset  esimerkkinä siitä, että "jos ihmiset vain ottaisivat vastuun itsestään, emme tarvitsisi erilaisia palveluita".

Itse toivon, että kirjoittaja tarkoitti, että omiin ajatuksiin vaikuttamaan oppiminen on vain yksi keino pitää itsestä huolta. Vaikka olisi kuinka taitava muuttamaan omaa suhtautumistaan, niin muita ihmisiä, ystäviä tai ammattiapua, tarvitaan silti monessa tilanteessa.

Loppukaneettina täytyy vielä sanoa, että luulen maailman tarvitsevan myös ihmisiä, jotka ottavat asiat raskaasti. Jokainen meistä varmaan tuntee ihmisiä, jotka ovat hämmentävän huolettomia, kevyitä, iloisia ystäviä ja vanhempia. Jostain syistä näitä ihmisiä tuntuu usein yhdistävän se, että he eivät lue Hesaria eivätkä ole yhteiskunnallisesti aktiivisia. Jos kukaan ei koskaan ahdistuisi mistään, mikään tuskin muuttuisi, edes silloin kun se olisi tarpeellista.

Opintotukea ei pidä muuttaa lainapainotteiseksi


Viime vuosina Suomessa on jälleen käyty keskustelua opintotuen muuttamiseksi lainapainotteisemmaksi. Ennen 90-luvun alun opintotukiuudistusta opinnot rahoitettiin kokonaan opintolainalla. Sen jälkeen paitsi opintolainan merkitys opintojen rahoituksessa on pienentynyt, niin myös korkeakouluopiskelijoiden määrä ja akateeminen työttomyys on kasvanut. Korkeakouluopiskelijoita on nyt noin 260 000. 70-luvulla heitä oli 25 000.

Uusimman puheenvuoron opintotukiuudistuksesta on käyttänyt Akava, jonka mukaan opintotuki voisi olla opintojen alussa enemmän raha- ja loppua kohden lainapainotteinen. Nopeasta valmistumisesta palkittaisiin niin, että lainaa ei tarvitsisi maksaa takaisin.

Akavan mukaan uusi malli kannustaisi nopeampaan valmistumiseen.

Akavan tavoite on nostaa Suomen työllisyysastetta. Tavoite on tärkeä ja olen itsekin kirjannut ylös asiaan liittyviä ajatuksiani

Erityisesti työkyvyttömyyseläkkeiden määrä tulisi saada laskuun. Pelkästään tällä olisi suuri vaikutus valtiontalouden kestävyysvajeeseen.

Mutta väitän, että lainapainotteisempi opintotuki ei olisi pelkästään yksilöiden, vaan myös yhteiskunnan kannalta huonompi juttu.

Opintolainaa ei nytkään haluta ottaa. Opiskelijat tekevät mieluummin töitä. Tein näin itsekin. Valmistuin vuonna 2008 ilman lainaa. Työnteko ehkä hieman hidasti valmistumista. Toisaalta tein runsaasti ylimääräisiä opintoja. Kirjoitin suurimman osan gradustani ollessani kokopäivätöissä ja valmistuminen yliopistosta ei tarkoittanut arjessa muuta kuin että enää ei tarvinnut opiskella töiden jälkeen. 

Erityisesti humanistis-yhteiskunnallisella alalla opinnot harvoin valmistavat suoraan ammattiin muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Opiskeluaikainen työssäkäynti on paras työttömyysvakuutus aloilla, joissa innokkaita työntekijöitä on paljon enemmän kuin työpaikkoja. Samoilla aloilla palkat ovat alle suomalaisen keskipalkan. 
Esimerkiksi sosiaalialan suunnittelija tienaa noin 2500 euroa, asiantuntija ympäristöjärjestössä 2000-2500 euroa, yläkoulun aineenopettaja 2600 euroa ja tutkija yliopistossa noin 2000 euroa. Jos opintotuki olisi aiempaa lainapainotteisempi, tämä todennäköisesti näkyisi vain siten, että opiskelijat yrittäisivät tehdä entistä enemmän töitä ja valmistuisivat entistä myöhemmin tai sitten yrittäisivät rajatun opintoajan puitteissa uupumuksen uhalla painaa töitä ja opintoja samaan aikaan. Lainapainotteisuus vaikeuttaa myös opintoalan vaihtoa. Oikea ala löytyy usein vasta kokeilemalla.

Mielestäni suomalaisessa yhteiskunnassa ei ole täysin tunnustettu sitä, että koulutus ei ole (enää) välttämättä tae taloudellisesta menestyksestä. Opintolainaa ei voi perustella sijoituksella tulevaisuuteen. Edelleen korkeakoulutettujen tilastolliset ansiot ovat korkeammat ja työttömyysriski pienempi kuin vähemmän koulutetuilla, mutta en pidä järkevänä sitä, että kaikki korkeakoulutetut niputetaan yhteen. Opettajan ja ekonomin tulokehitys valmistumisen jälkeisinä vuosina on aivan erilainen. 

Tuntuu, että Akavan esityksissä ei huomioida tätä. Järjestön pitäisi kuitenkin valvoa varsin monipuolisesti korkeakoulutettujen etuja.

Akavalla on myös hyviä esityksiä, kuten työelämäyhteistyön lisääminen korkeakouluopinnoissa. 

Tutkimusten mukaan ensimmäinen valmistumisen jälkeinen työpaikka määrittää paljon tulevaa työuraa. Mielestäni liikaakin. On älytöntä, että akateemisesti koulutetun saattaa olla järkevämpää olla hetki työttömänä kuin tehdä koulutusta vastaamattomia töitä, koska työnantajat suhtautuvat epäluuloisesti siivousalalla olleeseen maisteriin.

Mutta suomalaiset työmarkkinat ovat mukautuneet siihen, että vastavalmistuneella korkeakoulutetulla on jo työkokemusta ja työelämässä vaadittavia, opintojen ulkopuolella hankittuja taitoja. Muualla Euroopassa valmistuneiden alkupalkat ovat esimerkiksi matalampia, koska opintojenaikainen työssäkäynti on harvinaisempaa.

En usko, että suomalaiset työnantajat ovat yhtäkkiä aiempaa valmiimpia työntekijöihin, jotka ovat keskittyneet pelkästään opintoihinsa. 

Sen sijaan luulen, että moni opiskelija olisi valmis menemään aiempaa nopeammin töihin, jos vain niitä töitä olisi tarjolla. Siinä vaiheessa kun työmarkkinat vetävät ja valmistuminen parantaa omaa taloudellista tilannetta ja muutenkin elämäntilannetta, niin opiskelijat kyllä haluavat valmistua. Niin kauan kuin riskinä on työttömäksi jääminen, niin on kannattavampaa tehdä lisää opintoja ja opintojen ohessa töitä - mitä enemmistö opiskelijoista tekee. Työskentelevä opiskelija tulee myös yhteiskunnalle edullisemmaksi kuin työtön maisteri.


Viime vuosina Suomessa on jälleen käyty keskustelua opintotuen muuttamiseksi lainapainotteisemmaksi. Ennen 90-luvun alun opintotukiuudistusta opinnot rahoitettiin kokonaan opintolainalla. Sen jälkeen paitsi opintolainan merkitys opintojen rahoituksessa on pienentynyt, niin myös korkeakouluopiskelijoiden määrä ja akateeminen työttomyys on kasvanut. Korkeakouluopiskelijoita on nyt noin 260 000. 70-luvulla heitä oli 25 000.

Uusimman puheenvuoron opintotukiuudistuksesta on käyttänyt Akava, jonka mukaan opintotuki voisi olla opintojen alussa enemmän raha- ja loppua kohden lainapainotteinen. Nopeasta valmistumisesta palkittaisiin niin, että lainaa ei tarvitsisi maksaa takaisin.

Akavan mukaan uusi malli kannustaisi nopeampaan valmistumiseen.

Akavan tavoite on nostaa Suomen työllisyysastetta. Tavoite on tärkeä ja olen itsekin kirjannut ylös asiaan liittyviä ajatuksiani

Erityisesti työkyvyttömyyseläkkeiden määrä tulisi saada laskuun. Pelkästään tällä olisi suuri vaikutus valtiontalouden kestävyysvajeeseen.

Mutta väitän, että lainapainotteisempi opintotuki ei olisi pelkästään yksilöiden, vaan myös yhteiskunnan kannalta huonompi juttu.

Opintolainaa ei nytkään haluta ottaa. Opiskelijat tekevät mieluummin töitä. Tein näin itsekin. Valmistuin vuonna 2008 ilman lainaa. Työnteko ehkä hieman hidasti valmistumista. Toisaalta tein runsaasti ylimääräisiä opintoja. Kirjoitin suurimman osan gradustani ollessani kokopäivätöissä ja valmistuminen yliopistosta ei tarkoittanut arjessa muuta kuin että enää ei tarvinnut opiskella töiden jälkeen. 

Erityisesti humanistis-yhteiskunnallisella alalla opinnot harvoin valmistavat suoraan ammattiin muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Opiskeluaikainen työssäkäynti on paras työttömyysvakuutus aloilla, joissa innokkaita työntekijöitä on paljon enemmän kuin työpaikkoja. Samoilla aloilla palkat ovat alle suomalaisen keskipalkan. 
Esimerkiksi sosiaalialan suunnittelija tienaa noin 2500 euroa, asiantuntija ympäristöjärjestössä 2000-2500 euroa, yläkoulun aineenopettaja 2600 euroa ja tutkija yliopistossa noin 2000 euroa. Jos opintotuki olisi aiempaa lainapainotteisempi, tämä todennäköisesti näkyisi vain siten, että opiskelijat yrittäisivät tehdä entistä enemmän töitä ja valmistuisivat entistä myöhemmin tai sitten yrittäisivät rajatun opintoajan puitteissa uupumuksen uhalla painaa töitä ja opintoja samaan aikaan. Lainapainotteisuus vaikeuttaa myös opintoalan vaihtoa. Oikea ala löytyy usein vasta kokeilemalla.

Mielestäni suomalaisessa yhteiskunnassa ei ole täysin tunnustettu sitä, että koulutus ei ole (enää) välttämättä tae taloudellisesta menestyksestä. Opintolainaa ei voi perustella sijoituksella tulevaisuuteen. Edelleen korkeakoulutettujen tilastolliset ansiot ovat korkeammat ja työttömyysriski pienempi kuin vähemmän koulutetuilla, mutta en pidä järkevänä sitä, että kaikki korkeakoulutetut niputetaan yhteen. Opettajan ja ekonomin tulokehitys valmistumisen jälkeisinä vuosina on aivan erilainen. 

Tuntuu, että Akavan esityksissä ei huomioida tätä. Järjestön pitäisi kuitenkin valvoa varsin monipuolisesti korkeakoulutettujen etuja.

Akavalla on myös hyviä esityksiä, kuten työelämäyhteistyön lisääminen korkeakouluopinnoissa. 

Tutkimusten mukaan ensimmäinen valmistumisen jälkeinen työpaikka määrittää paljon tulevaa työuraa. Mielestäni liikaakin. On älytöntä, että akateemisesti koulutetun saattaa olla järkevämpää olla hetki työttömänä kuin tehdä koulutusta vastaamattomia töitä, koska työnantajat suhtautuvat epäluuloisesti siivousalalla olleeseen maisteriin.

Mutta suomalaiset työmarkkinat ovat mukautuneet siihen, että vastavalmistuneella korkeakoulutetulla on jo työkokemusta ja työelämässä vaadittavia, opintojen ulkopuolella hankittuja taitoja. Muualla Euroopassa valmistuneiden alkupalkat ovat esimerkiksi matalampia, koska opintojenaikainen työssäkäynti on harvinaisempaa.

En usko, että suomalaiset työnantajat ovat yhtäkkiä aiempaa valmiimpia työntekijöihin, jotka ovat keskittyneet pelkästään opintoihinsa. 

Sen sijaan luulen, että moni opiskelija olisi valmis menemään aiempaa nopeammin töihin, jos vain niitä töitä olisi tarjolla. Siinä vaiheessa kun työmarkkinat vetävät ja valmistuminen parantaa omaa taloudellista tilannetta ja muutenkin elämäntilannetta, niin opiskelijat kyllä haluavat valmistua. Niin kauan kuin riskinä on työttömäksi jääminen, niin on kannattavampaa tehdä lisää opintoja ja opintojen ohessa töitä - mitä enemmistö opiskelijoista tekee. Työskentelevä opiskelija tulee myös yhteiskunnalle edullisemmaksi kuin työtön maisteri.